Rokotus

Rokotus tarkoittaa toimenpidettä, jossa elimistöön annetaan rokotteiden sisältämiä ainesosia tai niiden vasta-aineita, jotta immuunijärjestelmä oppii tunnistamaan taudinaiheuttajan ja muodostaa muisto-solut. Näin todellisen infektion sattuessa kehon on helpompi torjua taudin aiheuttaja.

Rokotukset toimivat monin mekanismein. Yleisimmät valmisteet ovat elävät heikennetyt rokotteet, inaktivoidut (tapetut) rokotteet, osien rokotteet (subunit), toksiidipohjaiset rokotteet sekä konjugoidut rokotteet. Uudemmat rokotteet voivat olla mRNA- tai vektori-rokotteita. Jokaisella rokotteella on oma asiaankuuluva käyttötarkoituksensa ja näyttö.

Rokotusten turvallisuusvalvonta on keskeinen osa käytäntöä. Vakavat haittavaikutukset ovat harvinaisia, ja rokotteiden riskit pyritään minimoimaan huolellisella ennakkovalikoinnilla sekä seuranta- ja raportointijärjestelmillä. Yleisimmät haittavaikutukset ovat lieviä, kuten kipu pistoskohdassa tai lievä kuume.

Monet maat ylläpitävät kansallisia rokotusohjelmia, joissa lapset saavat tarvittavat rokotteet osana perusterveydenhuoltoa. Ohjelmat sisältävät usein DTaP-, polio-, MMR-, Hib- ja HepB-rokotteet sekä pneumokokki- ja meningokokkorokotuksia, ja niihin voi kuulua HPV-rokotus nuorille. Aikataulut ja kohderyhmät vaihtelevat maittain.

Rokotusten vaikutukset ovat olleet keskeisiä tartuntatautien torjunnassa: ne pienentävät sairastuvuutta, kuolleisuutta sekä auttavat saavuttamaan yhteisön immuniteetin ja suojaamaan heikommassa asemassa olevia. Rokotukset perustuvat tieteelliseen näyttöön ja ne perustellaan terveyden edun saavuttamiseksi.

Rokotuksista tiedotaan luotettavasti terveys- ja valvontaviranomaisilta; yksilöiden kannattaa keskustella rokotuksista omien terveydellisten tarpeidensa ja riskien perusteella.