Päämuunnelmaa

Päämuunnelma on kielitieteellinen termi, jota käytetään kuvaamaan sanan päämuotoa hyödyntävää vartalomallia. Se viittaa siihen, mikä vartalo tai stemin perusmuoto toimii taivutuksessa yleisimpänä ja jonka ympärille sanan taivutusparadigma rakentuu. Päämuunnelma voi olla etymologian sekä äänteellisten muutosten tulosta.

Kun sanalla esiintyy useita varteenotettavia muotoja, päämuunnelma on se, jonka nykykielessä katsotaan olevan hallitseva tai standardoitu. Sivumuunnelmat ovat muita mahdollisia vartalomuotoja, joita voidaan kohdata historiallisissa teksteissä tai murteissa. Kielentutkijat määrittelevät päämuunnelman vertaamalla nykyistä taivutusparadigmaa alkuperäisiin kantamuotoihin ja tarkastelemalla äänteellisiä ja etymologisia muuttumia.

Merkitys riippuu tutkimussuuntautumisesta. Joillekin lähestymistavoille päämuunnelma on ensisijainen indikaattori sanan vartalosta, kun taas toisille se on vain yksi käytetty muoto nykyisessä varmuudessa. Päämuunnelmaa ja sivumuunnelmia voidaan tarkastella yhdessä äänteenmuutosten, lainamisilmiön sekä murteellisen tai historiallis-yhteisen vaihtelun kontekstissa.

Lähteet ja käytännöt vaihtelevat, eikä termi ole välttämättä vakiintunut kaikissa suomalaisissa sanakirjoissa tai kielioppaissa. Käytännössä päämuunnelman käsite palvelee parhaiten historiallisessa ja morfologisessa analyysissä, jossa halutaan ymmärtää, miten sanan vartalo on kehittynyt ja miksi tietyt taivutusmuodot ovat vakiintuneet.