Puristuskoe

Puristuskoe on mekaaninen koe, jolla määritetään materiaalin puristuskestävyys eli suurin puristusjännitys, jonka materiaali kestää ennen epämuodostumaa tai murtumista. Sitä käytetään laajasti rakennus- ja valmistusmateriaaleihin kuten betonissa, kivissä, keramiikassa, metallissa ja polymeereissä. Tulokset ovat keskeisiä suunnittelussa ja laadunvalvonnassa.

Koepalat valmistellaan standardien mukaan: muoto ja koko riippuvat materiaalista ja testeistä. Betonissa yleisiä koepaloja ovat sylinteri- tai kuutio­muotoiset kappaleet, joita kovetetaan ja mahdollisesti kosteutetaan standardin mukaan. Koepalat asetetaan puristuskoneen päihin, ja kuormitus aloitetaan säädetyllä nopeudella. Kun koepala epäonnistuu, tallennetaan suurin mitattu kuormitus Fmax. Puristuslujuus f_c saadaan jakamalla Fmax koepalan poikkipinta-alueella (esim. sylinterissä A = πr^2).

Erilaisia puristuskoesejä käytetään riippuen materiaalista ja testitavoitteesta. Betonissa käytetään yleisesti sylinteri- tai kuutioepä; kiven ja geotekniikan sovelluksissa voidaan suorittaa unconfined compression test (UCS).

Standardit: Kansainväliset ja kansalliset standardit (esim. ASTM- ja EN/ISO-standardeja) määrittelevät koepalon valmistelun, kuormitusnopeudet ja tulosten raportoinnin. Tulokset ilmoitetaan yleensä MPa-yksikössä sekä epävarmuustietona.

Rajoitukset: Tulokset riippuvat koepalan koosta ja muodosta, valmistus- ja säilytysolosuhteista, kuormitusnopeudesta sekä olosuhteista kuten lämpötilasta ja kosteudesta. Siksi puristuslujuutta tulkitaan osana laajempaa materiaaliominaisuuksien kokonaisuutta.