Puhuttelevuus

Puhuttelevuus on suomenkielinen termi, jota käytetään kirjallisuutta ja retoriikkaa koskevassa kritiikissä kuvaamaan tekstin kykyä puhutella ja koskettaa lukijaa tai yleisöä. Lausumissa puhuttelevuus viittaa siihen, miten teksti tuntuu nimenomaan olevan suoraan osoitettua, henkilökohtaista tai tunteisiin vetoavaa, ja miten se saa vastaanottajan reagoimaan.

Sanaa voidaan lähestyä sekä sisällön että muodon kautta. Puhuttelevuus syntyy usein tekijän äänestä, rehellisestä ja tunnistettavasta äänestä, sekä siitä, että aihe koetaan merkitykselliseksi ja ajankohtaiseksi. Keskeisiä keinoja ovat suora puhuttelu, intiimi kertojanääni, konkreettiset yksityiskohdat, elävät kuvat sekä arvoihin ja moraaliin liittyvä resonanssi, joka kannustaa empatian tai identifikaation kokemiseen.

Puhuttelevuutta arvioidaan erilaisista näkökulmista riippuen genrestä ja tarkoituksesta. Sama teksti voi olla erittäin puhutteleva runossa, mutta vähemmän niin uutiskirjoituksessa, tai päinvastoin. Sillä on usein sekä affektiivinen että kognitiivinen ulottuvuus: se voi sytyttää tunteita, mutta myös selkeyttää ajatuksia ja lisätä tekstin muistettavuutta. Kulttuuriset kontekstit ja yleisön vastaanottokyky muovaavat, miten puhuttelevuus koetaan.

Puhuttelevuus on huomionarvoinen osa tekstin vaikuttavuutta ja luotettavuutta, ja se näkyy erityisesti siinä, miten teksti onnistuu luomaan yhteyden lukijaan ja pitämään tämän mukana sen kerronnassa.