Peruslääkityksen

Peruslääkitys on potilaan säännöllisesti käyttämä lääkitys, jonka tarkoituksena on ylläpitää tai hallita pitkäaikaisia sairauksia ja oireita. Se eroaa tilapäisistä tai PRN-lääkkeistä, joita käytetään tarpeen mukaan. Peruslääkitykseen kuuluu usein kardiovaskulaarisia, metabolisia, hengityselinten sekä mielenterveys- ja neurologisia hoitoaineita, mutta tarkka kokoonpano määräytyy yksilöllisesti potilaan sairauksien, riski- ja toksisuusarvioiden sekä potilaan toiveiden mukaan.

Lääkityksen laatua ylläpidetään ja täydennetään muun muassa potilaan aiemman sairaushistorian, nykyisten reseptilääkkeiden sekä mahdollisten uusiutuvien hoitotarpeiden kautta. Lääkityksen seurantaan kuuluvat tehon arviointi, haittavaikutusten ja yhteisvaikutusten seuranta sekä potilaan toleranssi ja hoitomotivaatio. Erityisen tärkeää on ohuen polyfarmasian välttäminen ja ikääntymisen tuomat muutokset farmakokineettisissa ja farmakodynaamisissa tekijöissä, jolloin lääkehoitoa voidaan tarvittaessa karsia tai yksinkertaistaa.

Suomessa peruslääkitys dokumentoidaan sähköisissä potilastiedoissa, ja hoitoon osallistuvat ammattilaiset käyvät sen läpi hoitokertojen siirtymissä, kuten sairaalasta kotiin siirryttäessä. Tavoitteena on turvallinen, hoitoa tukeva ja potilaan arkea sujuvasti mahdollistava jatkuvuus sekä säännöllinen arvionti ja, tarvittaessa, perusteellinen de-preskription arviointi.