Paravirtualisointia

Paravirtualisointi on virtualisointitekniikka, jossa vieras käyttöjärjestelmä on tietoinen hypervisorista ja käyttää tämän tarjoamia erityisiä ohjelmointi-rajapintoja (hyperkutsuja) suorituskyvyn parantamiseksi. Toisin kuin täysin laitteistopohjaisessa virtualisoinnissa, jossa kaikki laitteistojen toiminnot emuloidaan, para-virtuaalisessa arkkitehtuurissa osa toiminnasta on siirtynyt hypervisorille ja vieraalle käyttöjärjestelmälle. Tämä vähentää emuloinnin tarvetta ja voi tarjota alhaisemman viiveen sekä paremman I/O-skaalautuvuuden.

Paravirtualisten järjestelmien keskeinen piirre on vieras käyttöjärjestelmän muokkaaminen siten, että se voi kutsua hypervisorin ylläpitämia rajapintoja suoraan. Tämä mahdollistaa pienemmän overheadin verrattuna täysin emuloituun ympäristöön. Käytännössä PV-virtuaalisoinnissa käytetään paravirtualisoituja laitteistorajapintoja, kuten verkko- ja tallennusajureita. Esimerkkejä ovat Xenin PV-ajurit sekä virtio-verkko ja virtio-tallennus, joita hyödynnetään sekä Xenissä että KVM:ssä.

Käyttöönotto ja soveltuvuus vaihtelevat hypervisorin mukaan. Xenissä on perinteisesti tarjolla PV-tilat, ja uudemmat ratkaisut käyttävät PVH-tiloja sekä HVM-tiloja yhdistettynä paravirtualisaatioon. KVM:ssä virtio-rajapinnat mahdollistavat paravirtualisoitujen I/O:n käytön useiden unmodified-guest-OSien kanssa. Virtio on yleisesti hyväksytty standardi I/O-rajapinta useissa ympäristöissä.

Hyödyt ja rajoitukset: PV voi tarjota parempaa suorituskykyä ja pienemmän latenssin, mutta se edellyttää vieraan käyttöjärjestelmän muokkaamista tai erityisten ajurien asentamista. Tämä voi rajoittaa tuen saatavuutta vanhemmille tai vähemmän tuetuille käyttöjärjestelmille. Nykyinen trendi yhdistää para-virtuaalisoinnin hyvään hardware-tuen ja virtio-rajapintoihin, jolloin sekä suorituskyky että laajempi yhteensopivuus paranevat.