Neoklassisessa

Neoklassisessa on suomalaisen kieliopin inessiivimuoto sanasta neoklassinen, joka tarkoittaa neoklassisen tyylin mukaista. Sanan perusmuoto on neoklassinen, ja se viittaa klassismin innoittamaan estetiikkaan, joka rummoutelee selkeää rakennetta, kohtuullisuutta ja ympäri maailmaa tunnistettavia antiikin innoitteita. Neoklassisessa käytetään siten sanaa kuvaamaan jotakin, mikä on tehty tai suunniteltu neoklassisen tyylin mukaan—oli kyse arkkitehtuurista, taiteesta, musiikista tai kirjallisuudesta.

Neoklassinen estetiikka syntyi 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alkupuolella osana laajempaa paluuta antiikin kreikan ja rooman esikuviin. Se korostaa usein harmoniaa, tasapainoa, yksinkertaisuutta ja toiminnallisuutta perinteisten koristeiden sijasta. Arkkitehtuurissa neoklassisuus näkyy pylväissä, vasemman ja oikean tasapainoisessa asymmetriassa sekä kolonnadien käytössä. Taiteessa ja kulttuurissa korostuvat selkeät muodot ja moraaliselta vaikutteeltaan saarnaavat teemat. Musiikissa neoklassinen ilmaus painottaa klassisen muodon ja konventionaalisen rakenteen hallintaa.

Suomessa neoklassinen tyyli vaikutti erityisesti 1800-luvulla. Esimerkkejä Finlandia-ajan rakennuksista ovat Helsinki Cathedralin, senaatintalon ja Helsingin yliopiston päärakennusten kaltaiset teokset, suunnittelijoina Carl Ludvig Engel ja hänen aikansa arkkitehdit. Nykypäivän teksteissä neoklassisesta puhutaan yleisnimenä tyylisuunnalle, ja termiä käytetään kuvaamaan sekä suunnittelutapaa että sen vaikutteita.

Käyttötarkoitus: neoklassisessa viitataan työhön tai esitykseen, joka tulkitsee tai soveltaa neoklassisen tyylin periaatteita.