Neoklassinen

Neoklassinen, tai neoklassismi, on taiteen, arkkitehtuurin ja kulttuurin suuntaus, joka hakeutui antiikin Kreikan ja Rooman malleihin. Syntyi 1700-luvun puolivälissä ja levisi laajasti 1800-luvun alkupuolelle. Liikkeen tarkoituksena oli vastata Barokin ja Rococoin ylikoristeluun korostamalla selkeyttä, kohtuullisuutta, rationaalisuutta sekä moraalista ja kansallista arvokkuutta. Sen ihanteena oli klassisen estetiikan palauttaminen ja sivistyksen edistäminen.

Arkkitehtuurissa neoklassismi korosti symmetriaa, puhtaita pintoja ja klassisia pylväitä sekä tasapainoisia, monumentaalisia tiloja. Kolonnit, portikat ja reliefit toimivat yleisen julkisen ilmeen perustana. Kuvataiteessa korostettiin lineaarisuutta, jäykkiä figuureja ja aiheita antiikin historiasta ja mytologiasta. Tunnettuja nimiä ovat ranskalainen Jacques-Louis David ja italialainen Antonio Canova.

Musiikissa neoklassismi viittaa sekä 20. vuosisadan säveltäjien suuntauksiin, jotka palaavat klassisen estetiikan keinoihin, että aiempiin, 1700–1800-lukujen muotoihin. Tunnettuja neoklassisia suuntauksia ovat esimerkiksi Stravinsky ja Hindemith. Kirjallisuudessa ja teatterissa neoklasiininen painotti selkeää muotoa, syvää harkintaa ja historiallisten aiheiden käsittelyä.

Neoklassismi vaikutti erityisesti julkiseen tilaan ja koulutukseen sekä arkkitehtuurissa että kuvataiteissa. 19. vuosisadan lopulla ja 20. vuosisadan alkuvuosikymmenillä sen valtapiirit kuitenkin kokivat paineen romantismin ja historismin kautta, mutta neoklassismin perintö elää edelleen klassisten muotojen ja arvojen vaikutuksissa.