neoklassisesta

Neoklassinen, tai neoklassismi, on taide- ja kulttuurinen suuntaus, joka hakee uudelleen antiikin Kreikan ja Rooman mallien ilmaisua. Siihen kuuluu arkkitehtuuri, visuaalinen taide, musiikki ja kirjallisuus. Neoklassismin keskeisiä piirteitä ovat selkeys, mittasuhteiden hallinta, koherentti kokonaisuus sekä usein hillitty ornamentaatio. Tavoitteena on muodollinen kurinalaisuus ja klassisen estetiikan jälleenlöytäminen nykyaikaisessa kontekstissa.

Historiallisesti neoklassismi syntyi 1700-luvun puolivälissä vastapainoksi barokin ja rokoko-pyritelmille. Antiikin kulttuurin ihailu sekä arkeologiset löydöt vaikuttivat suuresti sen kehittymiseen. Arkkitehtuurissa korostettiin pylväitä, portikoita, symmetriaa ja yksinkertaista, mutta vaikuttavaa massoittelua; veistoksissa ja kuvataiteessa suosittiin klassisen kaavan mukaisia hahmoja ja harkittua tilankäyttöä. Musiikissakin syntyi 20. vuosisadan neoklassinen suuntaus, joka palasi 18. ja 19. vuosisadan muotoihin ja rakenteisiin, mutta uusiutua nykyaikaisella toteutuksella.

Suomessa neoklassinen vaikutus ilmenee erityisesti 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Keskeisiä arkkitehtuurin esimerkkejä on Carl Ludvig Engel, jonka suunnittelemat rakennukset Helsingin Senaatintalossa ja sen ympäristössä sekä Helsingin tuomiokirkko määrittivät kaupungin keskustan ilmeen. Myös kuvanveisto ja maalaustaide omaksuivat klassisen estetiikan ja sankariarkeologian sävyjä.

Nykykäytössä neoklassinen viittaa usein sekä historiallisesti merkityksellisiin aatesuuntauksiin että nykypäivän sovelluksiin, joissa klassisen estetiikan perusperiaatteita sovelletaan modernissa kontekstissa.