Mutageenisuustestejä

Mutageenisuustestejä ovat kokeelliset menetelmät, joiden tavoitteena on arvioida, aiheuttaako kemikaali mutaatioita DNA:ssa tai DNA-vaurioita. Testit voivat olla in vitro- tai in vivo -toteutuksia, ja niitä käytetään sekä alkukarsintatutkimuksissa että laajemmissa toksikologisissa riskinarvioinneissa.

Päämenetelmät ovat muun muassa Amesin testi, jossa Salmonella typhimurium- ja/tai Escherichia coli -kantoja altistetaan tutkittavalle aineelle ja mahdollisesti metabolisen aktivoitumisen avulla havaitaan mutaatioita. In vitro -mutaatiotestejä ovat esimerkiksi HPRT- tai TK-geenin mutaatiotestit sekä mikronukleus- ja kromosomaalisia vauriotestejä; lisäksi DNA-vaurioita voidaan mitata comet-tutkimuksella. In vivo -testeihin kuuluvat mikronukleus-testi eläinkokeissa ja kromosomivauriotestit, jotka voivat osoittaa mutaatioiden esiintymistä kudoksissa.

Käyttö ja sääntely perustuvat OECD:n ohjeistuksiin sekä EU:n REACH-ohjelmaan ja Yhdysvaltain säädöksiin (FDA/ICH). Yleisesti mutageenisuustesti toimii esikarsintana: positiivinen in vitro -tulos voi johtaa lisäin vivo -tutkimuksiin, kun taas negatiiviset tulokset voivat vähentää lisätestaustarvetta. Arvioinnissa korostetaan aineen metabolian huomioimista ja testien kontekstuaalista tulkintaa.

Rajoitteisiin kuuluu, että testit voivat antaa virheellisiä positiivisia tai negatiivisia tuloksia riippuen kemikaalin fysiokemiasta ja metaboloitumisesta. Eläinkokeisiin liittyy eettisiä ja käytännön rasitteita, mikä on lisännyt siirtymistä kohti integroitua testausstrategiaa ITS sekä kehitystä Adverse Outcome Pathway -lähestymistavoissa.