Lämpötilantunnistimia

Lämpötilantunnistimia, tunnetaan myös nimellä lämpötila-antureita, ovat laitteita, jotka mittaavat lämpötilaa ja muuttavat sen sähköiseksi signaaliksi. Niitä käytetään monenlaisissa sovelluksissa aina teollisista prosesseista ja lääketieteellisistä laitteista kuluttajaelektroniikkaan ja autojen järjestelmiin. Lämpötilantunnistimien toiminta perustuu useisiin eri fysiikan ilmiöihin, ja yleisimpiä tyyppejä ovat termistorit, termoparit, resistanssilämpömittarit (RTD) ja puolijohdeanturit.

Termistorit ovat vastuksia, joiden resistanssi muuttuu merkittävästi lämpötilan mukaan. Niitä on kahdenlaisia: NTC-termistorit (Negative Temperature Coefficient), joiden resistanssi laskee lämpötilan noustessa, ja PTC-termistorit (Positive Temperature Coefficient), joiden resistanssi kasvaa lämpötilan noustessa. Termoparit koostuvat kahdesta eri metallista valmistetusta johtimesta, jotka on yhdistetty toisiinsa toisessa päässä. Kun liitoskohtaan syntyy lämpötilaero, syntyy pieni jännite, joka on suhteessa lämpötilaeroon. Resistanssilämpömittarit, kuten platinaa käyttävät Pt100-anturit, perustuvat metallin resistanssin muutokseen lämpötilan mukana. Ne ovat tunnettuja tarkkuudestaan ja vakaudestaan. Puolijohdeanturit hyödyntävät puolijohteiden sähköisten ominaisuuksien riippuvuutta lämpötilasta, ja niitä käytetään usein integroiduissa piireissä.

Lämpötilantunnistimen valinta riippuu sovelluksen vaatimuksista, kuten tarvittavasta tarkkuudesta, mittausalueesta, vasteajasta ja ympäristöolosuhteista. Ne ovat kriittisiä komponentte monien järjestelmien toiminnanvalvonnassa ja ohjauksessa.