Luonnonsuojelulaki

Luonnonsuojelulaki on Suomen luonnon monimuotoisuuden suojelua koskeva pääasiallinen lainsäädäntö. Sen tarkoituksena on turvata arvokkaat elinympäristöt, lajit ja maisemalliset piirteet sekä edistää kestävää luonnonvarojen käyttöä ja ekosysteemipalveluiden säilymistä.

Laki ulottuu sekä maa- että vesialueille ja sen keskeisiä kohteita ovat suojelualueet, kuten luonnonpuistot, luonnonsuojelualueet sekä tiukkaa suojaa vaativat kohteet. Se koskee sekä luonto- että elinympäristöjä sekä uhanalaisia lajeja niiden elinympäristöineen. Laki määrittelee sekä suojelutoimenpiteet että toimeenpanon perusteet, mukaan lukien mahdolliset poikkeukset ja vapautukset maa- ja metsätalouden sekä muun käytön yhteydessä.

Pääperiaatteita ovat kieltäytyminen haittaamasta suojeltuja kohteita ilman lupaa sekä lupamenettelyt, jotka koskevat toimintaa, joka voi vahingoittaa suojeltua luontoa. Laki säätelee esimerkiksi maa- ja vesialueiden rakentamista, tutkimusta sekä keräilyä, ja se voi edellyttää hoito- ja hallintasuunnitelmia sekä ympäristövaikutusten arviointia. Säännösten rikkomisesta määrätään sanktioita ja muita oikeudellisia seuraamuksia.

Toteutus ja valvonta tapahtuvat viranomaisten yhteistyönä. Suojelualueiden nimeäminen ja hoito kuuluvat valtion sekä viranomaisten kuten Metsähallituksen ja alueellisten elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskusten (ELY-keskusten) toimialaan. Ennenaikaiset tai haitalliset toimet valvotaan ja tarvittaessa saatetaan oikeudellisesti käsiteltäviksi.

Laki nivoutuu osaksi laajempaa ympäristönsuojelun lainsäädäntöä ja EU:n Natura 2000 -verkostoa sekä lintudirektiivejä ja luontodirektiiveja koskevia velvoitteita. Se täydentää muun muassa vesilainsäädäntöä ja biodiversiteetin hallintaa sekä tukee tutkimusta ja tiedonvaihtoa luonnon monimuotoisuudesta.