Lipidikiinnityksiä

Lipidikiinnitykset ovat proteiinien kiinnittymistä solukalvon lipideihin siten, että proteiini voi paikantua kalvolle tai kalvon läheisyyteen. Kiinnitys voi olla posttranslatiivinen modifikaatio tai kovalenttainen liitos rasvahappojen, isoprenoidejen tai glykosolipidien kautta, mikä lisää proteiinin hydrofobisuutta ja mahdollistaa sen kalvokontaktin.

Tyypillisiä lipidikiinnityksiä ovat GPI-ankkurointi, myristoylaatio, palmitoylaatio ja prenylaatio (farnesylaatio ja geranylgeranylaatio). GPI-ankkurointi liittää proteiinin glykolipidi-ankkurin kautta solukalvon ulkosivulle. Myristoylaatio tapahtuu usein proteiinin N-terminaalissa; palmitoylaatio kohdistuu tyypillisesti cysteiineihin, ja prenylaatio kiinnittää proteiinin C-terminaaliin isoprenoideihin. Nämä kiinnitykset voivat toimia yhdessä, säädellen proteiinin kalvokontaktia sekä aluelokalisointia.

Rooli kattaa signaalivasteet, proteiinien kalvorajoitteisen liikkuvuuden ja kuljetuksen sekä solujen kiinnittymisen toisiinsa. Esimerkkejä proteiineista, joiden toiminta riippuu lipidikiinnityksestä, ovat Ras- ja Src-tyyppiset kinasiinit sekä GPI-ankkuroidut pinnan proteiinit.

Lipidikiinnityksiä tutkitaan laajasti, sillä virheet kiinnitysprosesseissa voivat johtaa proteiinipaikantumisen virheisiin ja liittyä sairauksiin, kuten syövän edistymiseen tai neurodegeneratiivisiin ilmiöihin. Tutkimuksessa käytetään palmitoylaation merkkauksia, proteiinien kalvotunnistusta ja mass-spektrometrisiä menetelmiä kiinnittymismekanismien selvittämiseksi.