Lainvalintaa

Lainvalintaa, tai lainvalinnan ongelma, on oikeudellisen kansainvälisen yksityisoikeuden käsite, jossa kyse on siitä, minkä maan lainsäädäntöä sovelletaan riita- ja rikosasioissa, joissa on useamman oikeusjärjestyksen vaikutus. Tavoitteena on määrittää oikeudellinen voimassa oleva laki tilanteessa, jossa kytkeytyy sekä kotimaiseen että ulkomaalaiseen oikeusjärjestykseen.

Lainvalintaa voidaan toteuttaa kahdella päätavalla. Ensinnäkin osapuolet voivat sopia nimenomaisesti sovellettavasta laista sopimuslausekkein, esimerkiksi kansainvälisessä sopimuksessa tai kauppasuhteissa. Toiseksi, ilman tällaisia sopimuksia sovelletaan yleisiä sääntöjä, jotka perustuvat kriteereihin kuten sopimuksen syntyhetkellä yhteyksien sijaintia, sopimuksen suorittamista, osapuolien asuinpaikka tai muu läheinen liittymä. Näin muodostuvat valinnat perustuvat nimetyille tai muodostetuille yhteystekijöille, eli niin sanotulle lex causae- tai "liittymäpohjalle".

EU:n oikeudessa lainvalintaa säätelevät erityisesti Rome I -asetus (sopimukselliset velvoitteet) ja Rome II -asetus (ei-sopimukselliset velvoitteet, kuten vahingonkorvaus). Ne antavat vakiintuneet säännöt siitä, miten ratkaistaan sovellettava laki, sekä miten kansainvälisen yksityisoikeuden periaatteet käytännössä toteutetaan unionin sisäisissä asioissa. Suomessa lainvalintaa ohjaa kansainvälisestä yksityisoikeudesta annettu lainsäädäntö sekä EU-säädökset, ja se huomioi sekä osapuolten tahdon että yleiset, yhteysperusteisiin perustuvat säännöt.

Rajoitukset voivat liittyä pakottaviin säännöksiin (public policy -periaatteet) sekä lainvalinnan vaikutusten tunnustamiseen ja soveltamiseen ulkomaisten tuomioiden yhteydessä.

---