Lämpötilanmittausmenetelmät

Lämpötilanmittausmenetelmät viittaavat erilaisiin tapoihin määrittää aineen tai ympäristön lämpötila. Yleisin ja tunnetuin menetelmä on nestelämpömittari, joka perustuu nesteen (usein elohopean tai alkoholin) tilavuuden laajenemiseen lämmetessään. Nesteen pinta osoittaa lämpötilaa asteikolla. Toinen yleinen menetelmä on digitaalinen lämpömittari, joka käyttää elektronisia antureita, kuten termistoreja tai puolijohdeantureita, lämpötilan muuttamiseksi sähköiseksi signaaliksi. Nämä signaalit muunnetaan sitten digitaaliseksi lukemaksi.

Infrapunalämpömittarit mittaavat kohteesta säteilevää infrapunasäteilyä, joka on suoraan verrannollinen sen lämpötilaan. Ne ovat hyödyllisiä kohteille, joihin ei voida suoraan koskea tai jotka liikkuvat nopeasti. Vastuslämpömittarit (RTD) hyödyntävät metallien, kuten platinan, sähkövastuksen muutosta lämpötilan mukaan. Ne ovat tunnettuja tarkkuudestaan ja vakaudestaan. Termoparit puolestaan koostuvat kahdesta eri metallilangasta, jotka on yhdistetty toisiinsa. Kun liitoskohtien välillä on lämpötilaero, syntyy pieni jännite, jonka suuruus riippuu lämpötilaerosta. Mekaaniset lämpömittarit, kuten bimallilämpömittari, hyödyntävät kahden eri metallikerroksen erilaista lämpölaajenemista taivuttaakseen mekanismia, joka liikuttaa osoitinta asteikolla. Valinta sopivalle lämpötilanmittausmenetelmälle riippuu sovelluksen vaatimuksista, kuten tarkkuudesta, mittausalueesta, vastausajasta ja kustannuksista.