Lämpötilananturityyppejä

Lämpötilananturityyppejä on useita erilaisia, joista jokaisella on omat ominaisuutensa ja käyttökohteensa. Yleisimpiä ovat termistorit, termoparit ja vastuslämpötila-anturit (RTD).

Termistorit ovat puolijohdekomponentteja, joiden resistanssi muuttuu merkittävästi lämpötilan funktiona. Niitä on kahta päätyyppiä: NTC (Negative Temperature Coefficient), joiden resistanssi laskee lämpötilan noustessa, ja PTC (Positive Temperature Coefficient), joiden resistanssi kasvaa lämpötilan noustessa. Termistorit ovat herkkiä ja nopeita, mutta niiden mittausalue on usein rajallinen ja ne voivat olla epälineaarisia.

Termoparit koostuvat kahdesta eri metallijohtimesta, jotka on yhdistetty toisiinsa toisesta päästä. Kun liitoskohtien lämpötilaero muuttuu, syntyy pieni jännite, jonka suuruus on verrannollinen lämpötilaeroon. Termoparit kestävät korkeita lämpötiloja ja ovat kestäviä, ja niitä käytetään laajasti teollisuudessa ja tieteellisessä mittauksessa.

Vastuslämpötila-anturit (RTD) perustuvat metallin resistanssin muutokseen lämpötilan mukaan. Tyypillisin materiaali on platina (Pt100), jonka resistanssi on tunnetusti ja ennustettavasti yhteydessä lämpötilaan. RTD:t ovat tarkkoja, lineaarisia ja stabiileja laajalla lämpötila-alueella, mutta ne ovat yleensä hitaampia ja kalliimpia kuin termistorit.

Muita vähemmän yleisiä anturityyppejä ovat infrapuna-anturit, jotka mittaavat kohteen säteilemää lämpösäteilyä etäältä, ja bimetallilämpömittarit, jotka hyödyntävät kahden eri metallin erilaista lämpölaajenemista. Valinta anturityypin välillä riippuu sovelluksen vaatimuksista, kuten vaaditusta tarkkuudesta, mittausalueesta, vasteajasta, kestävyydestä ja kustannuksista.