Lämpötilamittauksessa

Lämpötilamittaus on fysikaalinen prosessi, jolla määritetään kappaleen tai ympäristön lämpötila. Lämpötila kuvaa aineen atomien ja molekyylien keskimääräistä liike-energiaa. Mittaukseen käytetään erilaisia lämpömittareita, jotka perustuvat eri ilmiöihin. Yleisimpiä mittausperiaatteita ovat lämpölaajeneminen, sähköinen vastuksen muutos, termoelektrinen ilmiö ja säteilyn mittaaminen.

Lämpölaajenemiseen perustuvissa lämpömittareissa hyödynnetään aineiden tilavuuden muuttumista lämpötilan vaihdellessa. Esimerkiksi nestelämpömittareissa alkoholi tai elohopea laajenee putkessa lämmetessään, ja sen taso näyttää lämpötilan. Vastuslämpömittareissa, kuten termistoreissa ja platinaisten vastuslämpömittareissa (RTD), sähköinen vastus muuttuu lämpötilan mukaan. Termoelementtilämpömittarit perustuvat Seebeckin ilmiöön, jossa kahden eri metallijohtimen välinen lämpötilaero synnyttää jännite-eron. Infrapunalämpömittarit mittaavat kohteesta lähtevää lämpösäteilyä, mikä mahdollistaa etämittauksen ilman kosketusta.

Lämpötilamittauksessa on tärkeää varmistaa mittaustarkkuus ja luotettavuus. Mittaustulos voi riippua käytetystä mittausmenetelmästä, laitteen kalibroinnista ja mittausolosuhteista. Mittayksiköitä ovat esimerkiksi Celsius-asteet (°C), Fahrenheit-asteet (°F) ja kelvin (K). Kansainvälisessä yksikköjärjestelmässä (SI) kelvin on lämpötilan perusyksikkö.