Iskuntokestävyystestit

Iskuntokestävyystestit ovat testausmenetelmiä, joiden tarkoituksena on arvioida kardiorespiratorista kestävyyttä eli kykyä toimittaa happea sydämen, keuhkojen ja verenkierron kautta lihastyöhön pitkissä rasituksissa. Testit voivat olla maksimaalisia tai submaksimaalisia, ja ne antavat viitteitä yksilön aerobisen kapasiteetin tasosta sekä kestävyydestä. Maksimaalisen testin tavoitteena on määrittää VO2max, eli suurin hapenottokyky rasituksessa. Submaksimaaliset testit arvioivat kestävyyttä ilman, että rasitus viedään äärirajoille, usein hyödyntäen sykettä ja työkuorman mittauksia.

Yleisimmät testit ovat Cooperin 12 minuutin juoksutesti, Rockportin kävelytesti, Harvardin portaattesti sekä Åstrand-Ryhmingin submaksimaalinen sykepohjainen testi. Beep-testi (multistage fitness test) ja 20 metrin shuttle run ovat myös yleisiä valintoja urheilussa ja koulutuksessa. Testeissä mitataan usein suoritusaika tai saavutettu matka, sekä sykkeen reaktio rasitukseen; joissain tapauksissa arvioidaan myös hapenkulutusta.

Käyttöalueisiin kuuluvat urheilijat, terveyden ja kunnon seuranta sekä työkyvyn arviointi. Tuloksia tulkitaan suhteessa ikä-, sukupuoli- ja kuntotasnormeihin. Testien rajoituksia ovat muun muassa motivaatio, testiympäristö ja psykomotoriset tekijät sekä kliininen tieto; maksimaalinen testi ei välttämättä sovellu kaikille. Turvallisuus on tärkeää, ja testit tulisi suorittaa ammattilaisen valvonnassa erityisesti riskiryhmien kohdalla.