Inhibiittorikestävyys

Inhibiittorikestävyys viittaa ilmiöön, jossa mikro-organismi tai solu tulee vastustuskykyiseksi aineelle, joka normaalisti estäisi sen kasvua tai toimintaa. Tämä on erityisen merkittävä ongelma lääketieteessä, esimerkiksi antibioottiresistenssinä, jossa bakteerit kehittävät vastustuskykyä antibiooteille. Vastaavasti syöpäsolut voivat kehittää resistenssiä solunsalpaajille.

Inhibiittorikestävyys voi kehittyä useilla mekanismeilla. Yksi yleinen tapa on geneettinen mutaatio, joka muuttaa kohdemolekyylin rakennetta siten, että inhibiittori ei enää pysty sitoutumaan siihen tehokkaasti. Toinen mekanismi on entsyymien tuottaminen, jotka hajottavat tai muuttavat inhibiittoria toimintakyvyttömäksi. Myös solukalvon läpäisevyyden muutokset tai aktiiviset pumppujärjestelmät, jotka poistavat inhibiittorin solusta, voivat johtaa resistenssiin.

Inhibiittorikestävyyden kehittyminen on luonnollinen evolutiivinen prosessi. Kun inhibiittoria käytetään, yksilöt, joilla on jo alkeellinen vastustuskyky, selviytyvät ja lisääntyvät, välittäen resistenssigeenejä seuraaville sukupolville. Tämä ilmiö korostaa tarvetta kehittää uusia hoitomuotoja ja käyttää olemassa olevia hoitoja harkiten resistenssin kehittymisen minimoimiseksi. Esimerkiksi yhdistelmähoidot, joissa käytetään useita eri mekanismeja hyödyntäviä inhibiittoreita samanaikaisesti, voivat hidastaa resistenssin kehittymistä.