IGPprotokollista

IGPprotokollista tarkoittaa sisäverkon reititysprotokollien ryhmää, joita käytetään reititysinfojen jakamiseen organisaation sisällä. IGP:t toimivat autonomisessa järjestelmässä (AS) ja eroavat ulkoisista reititysprotokollista kuten BGP:stä, joita käytetään useamman organisaation välisten yhteyksien hallintaan.

Yleisimmät IGP-protokollat ovat RIP, OSPF, IS-IS ja EIGRP. Ne poikkeavat toisistaan konvergension nopeudessa, skaalautuvuudessa ja käyttämissä reititysmetriikoissa sekä siinä, onko kyse linkkispohjaisesta vai etäisyyspohjaisesta reitityksestä. RIP on yksinkertainen ja helppokäyttöinen, mutta rajoittuu 15 hopsin maksimireittiin ja päivitykset leviävät hitaasti. OSPF on linkkiväyläpohjainen protokolla, joka jakaa verkon alueisiin ja käyttää kustannusta reitityksen perusteena; se tukee tehokasta skaalautuvuutta ja nopeaa konvergenssia. IS-IS on toinen linkkistatusprotokolla, erityisen soveltuva suurissa ja monimutkaisissa verkoissa, ja sitä käytetään laajalti palveluntarjoajaverkostoissa. EIGRP on Cisco-omisteinen hybridi-protokolla, joka yhdistää etävektori- ja link-state-ominaisuuksia ja tarjoaa nopean konvergenssin sekä joustavan kuormitusjaon.

Standardointi: OSPF on standardoitu sekä OSPFv2:lle että OSPFv3:lle (RFC 2328 ja RFC 5340). IS-IS perustuu ISO/IEC 10589 -standardointiin ja on laajalti käytössä sekä IPv4- että IPv6-verkkoihin. EIGRP on pitkälti Cisco-yrityksen omistama protokolla, eikä sitä pidetä täysin yleisesti standardoituna Internet-ympäristössä, vaikka se on laajasti käytössä Cisco-laitteilla.

Käyttö: IGP-protokollan valinta riippuu verkon koosta, hallintavaatimuksista ja käytetyistä laitteista. OSPF ja IS-IS ovat nykyään yleisimmät suurissa verkoissa; RIP soveltuu pienempiin tai opetusympäristöihin; EIGRP on yleisesti käytössä Cisco-laitteilla, erityisesti pienemmissä tai erillisissä sekä yritysverkkojen sisäverköissä. BGP hoitaa yleensä ulkoinen reititys verkkojen välillä.