Hydrofiliisiä

Hydrofiliisiä, eli hydrofiilisyys, kuvaa aineen kykyä sitoa vettä ja muodostaa veden kanssa vuorovaikutuksia. Hydrofiliiset aineet ovat vesiliukoita tai hyvin vedessä liukenevia, ja niiden molekyylit ovat tavallisesti polaarisia tai ionisoituvia, mikä mahdollistaa vetysidoksia veden kanssa. Hydrofiliisyys on vastakohta hydrofobiselle ominaisuudelle.

Polaariset ryhmät ja molekyylirakenne vaikuttavat hydrofiilisyyteen. Esimerkkejä hydrofiilisistä ryhmistä ovat hydroksyylit (-OH), karboksyyliryhmät (-COOH) ja amiini-ryhmät (-NH2). Pinnan hydrofiilisyyteen vaikuttavat myös pintarakenteet: lasi, monet oksidipinnoitteet ja selluloosa ovat hydrofiilisiä ja vetävät vettä puoleensa.

Hydrofiilisyydestä voidaan mitata useilla tavoilla. Yleisin mittaus on kontaktikulman mittaaminen: pienempi kulma tarkoittaa vahvempaa hydrofiilisyyttä, suurempi kulma viittaa hydrofobisuuteen. Muita menetelmiä ovat pintojen kokonaisenergian arviointi sekä veden imeytyminen ja liukoisuus. Käytännössä hydrofiilisyys voidaan kuvata myös polariteettiarvioilla.

Hydrofiilisyys on keskeinen tekijä sekä biologisissa että teknisissä sovelluksissa. Biomateriaaleissa se vaikuttaa proteiinien adsorptioon, solujen kiinnittymiseen ja kosteuden hallintaan. Teollisuudessa hydrofiiliset pinnat parantavat märkäkykyä ja liitävyyttä sekä ohjaavat lääkeaineiden jakautumista. Amfifiliset aineet, joilla on sekä hydrofiilisiä että hydrofobisia osia, muodostavat usein järjestäytyneitä rakenteita kuten mikellejä tai kalvoja, joilla on sovelluksia lääkeannostelussa.