Hermeneuttisessa

Hermeneuttisessa tarkoitetaan yleensä hermeneutiikan tutkimus- ja tulkintamenetelmää. Sana hermeneuttinen tulee kreikankielisestä sanasta hermeneuein, joka tarkoittaa tulkitsemista; nimen taustalla on perinteessä Hermes-jumala tulkkina. Hermeneuttinen lähestymistapa käsittelee tulkintaa sekä tekstien että symbolien, kielen ja sosiaalisten toimien merkitysten rakentumisena. Keskeistä on kontekstin ja historiallisen asetelman huomioiminen sekä se, miten ymmärrys rakentuu vuorovaikutuksessa ilmiön kanssa.

Historian osalta hermeneutiikka syntyi klassisessa filologiassa ja teologiassa, ja 1800-luvulla Friedrich Schleiermacher korosti tulkinnan pyrkimystä rekonstruoimaan tekijän aikomuksen sekä kielellisen ja kulttuurisen kontekstin. Wilhelm Dilthey laajensi hermeneutiikan ihmistieteisiin (Geisteswissenschaften) väittäen, että kulttuurin ja historian ymmärtäminen edellyttää perustavaa tulkintaprosessia. 1900-luvulla Hans-Georg Gadamer kehitti filosofisen hermeneutiikan keskittäen huomion hermeneuttiseen kiertokulkuun ja -horizonien yhdistämiseen. Paul Ricoeur puolestaan yhdisti tulkinnan narratiiviseen ja symboliseen ulottuvuuteen sekä tekstin, myytin ja retoriikan kautta.

Keskeisiä käsitteitä ovat hermeneuttinen kiertokulku (osien ja kokonaisuuden välinen vuorovaikutus ymmärryksen muodostumisessa), horisonssit (tulkitsemisen puitteet) sekä ennakkoluulot tai ennakko-ymmärrys. Kielen rooli ymmärryksen välineenä sekä tulkinnan historiallisesti sijoittuvuus korostuvat. Hermeneuttisia menetelmiä sovelletaan kirjallisuustieteestä teologiaan, oikeuteen sekä antropologiaan ja sosiologiaan, ja niiden tavoitteena on kontekstuaalinen, dialoginen ja itsekritiikkiä korostava tulkinta.