Haihtumiskyky

Haihtumiskyky (haihtuvuus) on aineen kyky siirtyä nestemäisestä tai kiinteästä kaasuun. Se riippuu sekä aineen ominaisuuksista että ympäristön olosuhteista. Haihtumiskykyä kuvataan usein höyrynpaineella sekä keittopisteellä: suurempi höyrynpaine ja matalampi keittopiste viittaavat suurempaan haihtuvuuteen.

Haihtumiskyky voidaan pitää kaksivaiheisena ilmiönä: ensin nestemäisen aineen hiukkaset saavat tarpeeksi energiaa siirtyäkseen kaasuun, sitten ne leviävät tilaan. Höyrynpaine kertoo, kuinka paljon kaasua muodostuu tietyn lämpötilan vallitessa. Keittopiste on lämpötila, jossa neste alkaa kiehua; matala keittopiste viittaa yleensä suureen haihtuvuuteen.

Tekijät vaikuttavat haihtuvuuteen. Molekyylin massa ja koko sekä vuorovaikutukset (van der Waalsin voimat, dipolivaikutukset, vetysidokset) vaikuttavat siihen, kuinka helposti molekyylit irtoavat nesteestä. Pienemmät, heikommin vuorovaikuttavat ja vähemmän polaariset molekyylit ovat yleensä enemmän haihtuvia. Lämpötila ja paine ovat keskeisiä ympäristötekijöitä: lisääntynyt lämpötila ja pienempi paine lisäävät haihtumista.

Esimerkkejä korkeasti haihtuvista aineista ovat asetoni, etanoli ja monet kevyet alkaanit; vesi on kohtuullisen haihtuva. Raskaat öljyt ja pitkät polymeeriketjut haihtuvat huomattavasti hitaammin. Haihtuvuutta käytetään esimerkiksi ilmanvaihdon, varastoinnin sekä turvallisuus- ja ympäristövaikutusten arvioinnissa.