Eristäytymispolitiikka

Eristäytymispolitiikka, suomeksi myös eristäytymispolitiikka, on valtioiden tai muiden toimijoiden harjoittama ulkopolitiikan suuntaus, jossa pyritään minimoimaan vuorovaikutus ja sitoutuminen muihin valtioihin tai kansainvälisiin järjestöihin. Tämän politiikan tavoitteena voi olla oman suvereniteetin säilyttäminen, sotilaallisten konfliktien välttäminen, tai sisäisten taloudellisten ja yhteiskunnallisten asioiden hoitaminen ilman ulkopuolisia vaikutteita. Eristäytymispolitiikka voi ilmetä monin eri tavoin, kuten kauppasopimusten välttämisenä, kansainvälisiin puolustusliittoihin liittymättä jättäytymisenä tai rajojen sulkemisena.

Historiallisesti eristäytymispolitiikkaa ovat harjoittaneet useat valtiot eri aikoina. Esimerkiksi Yhdysvaltojen alkuvuosien ulkopolitiikkaa on kuvattu eristäytyväksi, keskittyen oman maan kehittämiseen ja välttäen sitoutumista Euroopan valtataisteluihin. Myös jotkin pienemmät valtiot ovat pyrkineet eristäytymispolitiikalla säilyttämään neutraaliutensa tai välttämään joutumista suurvaltojen vaikutuspiiriin.

Eristäytymispolitiikkaan liittyy sekä etuja että haittoja. Sen kannattajat korostavat usein turvallisuuden paranemista ja vapauden säilymistä tehdä itsenäisiä päätöksiä. Kriitikot puolestaan huomauttavat, että eristäytyminen voi johtaa taloudelliseen jälkeenjääneisyyteen, teknologisen kehityksen hidastumiseen ja kyvyttömyyteen vaikuttaa globaaleihin tapahtumiin, jotka voivat lopulta vaikuttaa myös eristäytyvään valtioon. Kansainvälisen yhteistyön vähentyminen voi myös heikentää maiden kykyä ratkaista yhteisiä haasteita, kuten ilmastonmuutosta tai pandemioita. Eristäytymispolitiikka onkin usein herättänyt keskustelua sen tehokkuudesta ja pitkän aikavälin seurauksista.