Eristäytymispolitiikaksi

Eristäytymispolitiikaksi tarkoittaa tilannetta, jossa valtio pyrkii minimoimaan kansainväliset sitoumuksensa, liittoutumisensa ja ulkomaankauppansa sekä keskittymään mahdollisimman vahvasti sisäisiin asioihin. Tavoitteena on säilyttää itsemääräämisoikeus, vähentää ulkoisia riskejä ja lisätä kansallista omavaraisuutta sekä omavaraista päätöksentekoa.

Politiikan tyypillisiä piirteitä ovat neutraalius tai ei-liittoutuneisuus ulkopolitiikassa, sekä halu välttää sitoumuksia, konflikteja tai sotilaallisia interventioita. Käytännössä eristäytymispolitiikka ilmenee esimerkiksi taloudellisin keinoin, kuten kauppasaartoina tai protektionismina, sekä ulkopoliittisen vaikuttamisen rajoittamisena ulkopuolisiin konflikteihin ja kansainvälisiin järjestöihin osallistumisen vähentämisenä. Säädöksissä voidaan painottaa kotimaisia investointeja, teknologista omavaraisuutta sekä kulttuuri- ja turvallisuuspolitiikan itsenäisyyttä.

Historiaan mahtuu erilaisia ilmentymiä eristäytymispolitiikasta vastauksena sodan, konfliktien tai taloudellisten kriisien paineisiin. Se on voinut ilmetä sopeutumisena neutraaliuteen, ei-merkittävästi sitoutuneisuuteen tai valtiollisen toiminnan priorisointiin kansallisen kehityksen kannalta.

Kritiikkiä aiheuttavat muun muassa mahdolliset taloudelliset kustannukset, kansainvälisen vaikutusvallan väheneminen sekä riippuvuuden lisääntyminen ulkoisten tapahtumien kustannuksella. Eristäytymispolitiikka voidaan nähdä sekä käytännössä haasteellisena että poliittisesti kiistanalaisena, koska se saattaa vaikeuttaa humanitaarista apua, turvallisuusrauhaa ja kansainvälistä yhteistyötä.

Nykytilanteessa jotkut maat soveltavat eristäytymisen muotoja osana strategista itsenäisyyttä tai sopeuttaakseen ulkopolitiikkaansa kansainvälisen yhteistyön rajoissa.