Diskdiffuusiotestin

Diskdiffuusiotesti, usein kutsuttu diskdiffuusiomenetelmäksi (Kirby-Bauer -testi), on laboratoriomikrobiologiassa käytetty arviointitapa bakteerien antibioottiselle herkkyydelle. Sen tarkoituksena on antaa nopea ja vertailukelpoinen kuva siitä, miltä antibiootilta bakteeri saattaisi vastustaa hoitoa.

Menetelmä perustuu standardoituun bakteerin suspensioon. Bakteerinäyte levitetään tasaisesti Mueller-Hinton -agarilevylle, jonka jälkeen antibioottia sisältävät diskit sijoitetaan kertakäyttöisillä välineillä.levyinkubaatio suoritetaan noin 35 °C:ssa 16–18 tuntia. Tulos mitataan viillon eli kasvun estymisen vyöhykkeen halkaisijana millimetreissä, joka syntyy diskistä ympäröivän bakteerikasvun estymisestä.

Tulosten tulkinta perustuu standardien, kuten CLSI:n tai EUCASTin, ohjeisiin. Vyöhykkeen koon perusteella bakteeri luokitellaan herkäksi (S), osittain herkäksi/epävarmaksi (I) tai vastustuskykyiseksi (R) tiettyä antibioottia kohtaan. Tulkinnat voivat vaihdella organismista ja antibiootista riippuen.

Laadunvalvonta ja rajoitukset: testi noudattaa tiukkaa laadunvalvontaa, ja kontrollimikro-organismit (esim. Staphylococcus aureus ATCC 25923, Escherichia coli ATCC 25922) käytetään varmistamaan menettelyn oikeellisuus. Rajoituksia ovat erilaisten antibioottien diffuusiovaihtelut, bakteerien kasvunopeudet sekä se, ettei testi sovi kaikkiin organismityyppeihin tai antibiootteihin. Lisäksi se ei mittaa vaikutuksen ajan dynamiikkaa tai kaupallista yhdistelmähoitoa.

Käyttö on keskittynyt kliiniseen mikrobiologiaan, jossa diskdiffuusiotesti ohjaa hoitolinjoja ja seurantaa resistenssien seurantaa. Menetelmä kehitettiin 1950–1960-luvuilla Bauerin, Kirbyyn ja kollegoiden toimesta.