Buddhalaisuuden

Buddhalaisuus on laaja ja monimuotoinen perinne, joka sai alkunsa Intian niemimaalta noin vuonna 500–400 eaa. Sen keskeiset opit pohjautuvat Buddhan, Siddhartha Gautaman, opetuksiin. Se ei ole teistinen uskonto samalla tavalla kuin monoteistiset uskonnot; keskeistä on oivaltaminen, kärsimyksen ymmärtäminen ja vapautuminen siitä. Yhteisöt ja yksilöt harjoittavat buddhalaisuutta monin rituaalein, tekstein ja opetuksin, mutta jakavat yhteisen päämäärän: viisautta, etiikkaa ja mielen harjoittamista.

Keskeisiä käsitteitä ovat neljä jalo totuutta: (1) kärsimyksen olemassaolo, (2) sen aiheuttama kiinnittyminen ja halu, (3) kärsimyksen loppuminen, (4) tämän lopun tien kahdeksanosainen polku. Polku korostaa viisauden, etiikan ja mielen harjoittamista. Karmallinen uudelleensyntyminen ja nirvana ovat keskeisiä näkemyksiä, ja useissa suuntauksissa painotetaan anattaa, eli siitä, ettei minuus ole pysyvä.

Harjoitukset vaihtelevat suuresti alueittain, mutta yleisiä ovat meditaatio, tarkkaavaisuus (mindfulness), etiikka sekä rituaalit ja opetus. Laajat temppelit ja meditaatiokeskukset tarjoavat tilaisuuksia oppia ja harjoitella. Sangha, buddhalainen yhteisö, tukee sekä munkkien että lay-asuisten harjoitusta.

Kolme pääsuuntausta ovat Theravāda, Mahāyāna ja Vajrayāna. Theravāda on laajasti seuraajien enemmistö Etelä- ja Kaakkois-Aasiassa; Mahāyāna on levinnyt Itä- ja Pohjois-itäaasialaisiin kulttuureihin; Vajrayāna on erityisesti Tiibetissä ja muissa vuoristoalueissa vaikuttava suunta. Näillä koulukunnilla on omat korostuksensa opetus- ja rituaalikäytännöissä, mutta ne jakavat yleistajuiset perusperiaatteet.

Buddhalaisuus on sinällään jatkuva, kehittyvä ja globaalisti laajentuva perinne. Sen vaikutus näkyy sekä kulttuurissa että etiikassa, yhteisötoiminnassa sekä nykyaikaisessa mindfulness- ja terapiatraditiossa. Maailmanlaajuisten buddhalaisyhteisöjen tarkat määritelmät sekä lukumäärät vaihtelevat, mutta arvioiden mukaan buddhisteja on satojen miljoonien luokkaa.

---