Bioakkumulointia

Bioakkumulointi on ympäristötieteellinen ilmiö, jossa haitalliset tai huolestuttavat aineet kertyvät elimistöön jatkuvan altistumisen seurauksena. Tällöin aineen pitoisuus elimistössä voi nousta ympäristön pitoisuutta korkeammalle, koska otto ylittää elimistön poistumisen. Bioakkumulointi voi tapahtua sekä vedessä että ravintoketjuissa eri tavoin; yleisiä esimerkkejä ovat raskasmetallit (esim. elohopea, kadmium, lyijy) sekä pysyvät orgaaniset yhdisteet (POPs), kuten PCB:t ja DDT.

Mekanismit ja vaikutuskelin huomioon ottaminen. Aine pääsee elimistöön eri reittejä pitkin: hampaiden, kidusten tai ruoansulatuskanavan kautta riippuen eliöstä. Rasvaliukoiset aineet kertyy usein rasvakudoksiin ja elinsoluissa tapahtuva metabolointi voi olla hidasta, jolloin poistuminen on heikkoa. Elimistön kyky poistaa ainetta vaihtelee yksilön iän, aineenvaihdunnan ja ympäristöolosuhteiden mukaan; näistä tekijöistä riippuen pitoisuudet voivat kasvaa ajan myötä.

Ero biomagnifikaatioon. Bioakkumulointi viittaa pitoisuuksien kasvuun yksilön sisällä, kun taas biomagnifikaatio tarkoittaa pitoisuuksien vahvistumista eläinravintoketjussa korkeammille lajeille. Yhdessä ilmiöt voivat johtaa huomattaviin pitoisuuksiin ylemmissä ruokaketjun tasoilla.

Esimerkit ja vaikutukset. Elohopea ja PCB:t voivat kertyä petokaloihin ja muille suurille eliöille, mikä heijastuu myös ihmiseen kalatuotteiden kautta. Bioakkumulointia seurataan riskinarvioinnissa ja se vaikuttaa lainsäädäntöön sekä ympäristönsuojelun toimenpiteisiin, kuten kemikaalien käytön rajoituksiin ja erityisasiakirjoihin.