Ammonotelisyys

Ammonotelisyys on typpijäämien erittymistapa, jossa eliö erittää suurimman osan typpijäämistään ammoniakkina (NH3) tai ammonium-ioneina (NH4+). Ammoniakki syntyy aminohappojen ja proteiinien deaminaatiossa, ja koska se on vesiliukoinen mutta erittäin myrkyllinen, sen poistuminen tapahtuu yleensä veden välityksellä. Ammonotelisyys on energetisesti kevyt keino erittää typpeä, ja sitä doll-ennetaan erityisesti vesieliöillä.

Erityminen ammoniakkina tapahtuu pääasiassa veden kanssa vuorovaikutuksessa: kalojen kidukset sekä joillakin selkärangattomilla ihon kautta vapauttavat ammoniakkin. Ammoniakki voi vapaana NH3-molekyylinä tai ammonium-iona NH4+ -muodossa riippuen ympäristön pH:sta ja lämpötilasta; korkeammassa pH:ssa suurempi osa on NH3:ta, jota pidetään liukoisesti ja nopeasti erittyvänä muotona, mutta myös myrkyllisempänä.

Levinneisyys ja rajoitteet: Ammonotelisyys on yleinen vesieliöillä, erityisesti teleost-kaloilla sekä monilla selkärangattomilla. Se esiintyy usein niissä ympäristöissä, joissa runsaasti vettä on käytettävissä typenpoiston tarpeisiin. Maalla elävät eliöt ovat yleisesti siirtyneet ureotelismiin (erittävät ureaa) tai urikotelismiin (erittävät uric-89iini), koska veden niukkuus ja ammoniakin myrkyllisyys rajoittavat ammonotelistisen toiminnan.

Vertailu muihin menetelmiin: Ammonotelisyys on yksi kolmesta päätyypistä typpierityksessä. Ureotelisyys erittää typpiyhdisteitä urean muodossa (esim. monet nisäkkäät ja jotkin amfibioiden lajit), kun taas urikotelisuus hajottaa typpijäämät uric-aviin (korkea vesivaatimus, vähäinen virtsan tilavuus), mikä soveltuu kuivempiin olosuhteisiin. Ammonotelisyys heijastelee vesieliöiden sopeumaa hyviin vesikeskuksiin.