äänenkorkeuteen

Äänenkorkeus viittaa musiikissa ja akustiikassa äänen sävelkorkeuteen eli siihen, kuinka matala tai korkea ääni on. Se on yksi äänen peruselementtejä yhdessä äänenvoimakkuuden, sointivärin ja kestolla. Äänenkorkeuden kokemus määräytyy pääasiassa ääniaallon taajuuden mukaan. Korkeampi taajuus koetaan korkeampana äänenä ja matalampi taajuus matalampana äänenä. Taajuus mitataan hertseinä (Hz), joka kuvaa värähtelyjen määrää sekunnissa.

Ihmisen kuuloalue kattaa tyypillisesti taajuudet 20 Hz:stä 20 000 Hz:iin. Puheessa ja musiikissa käytetyt äänet sijoittuvat yleensä alueelle 80 Hz – 1100 Hz. Musiikissa äänenkorkeudet on järjestetty systeemiin, jossa eri sävelkorkeudet muodostavat asteikkoja ja intervalleja. Oktaavi on yksi keskeisimmistä intervalleista, jossa korkeampi sävel on kaksinkertaisella taajuudella matalampaan säveleen nähden.

Äänenkorkeuden muutoksia hyödynnetään melodiassa, harmoniassa ja rytmissä musiikin luomiseksi. Soidinten ja ihmisäänen korkeus vaihtelee niiden fyysisten ominaisuuksien, kuten kielten pituuden ja kireyden tai äänihuulien värähtelyn, perusteella. Sävelkorkeuden tarkkuutta ja hallintaa pidetään tärkeänä musiikillisena taitona. Äänenkorkeus on myös keskeinen tekijä puheen ymmärtämisessä ja tunteiden ilmaisemisessa.