äänenkorkeuksia

Äänenkorkeus viittaa musiikissa ja akustiikassa äänen sävelkorkeuteen. Se on yksi äänen ominaisuuksista yhdessä voimakkuuden, sointivärin ja keston kanssa. Äänenkorkeus perustuu äänen taajuuteen, joka mitataan hertseinä (Hz). Korkeampi taajuus vastaa korkeampaa äänenkorkeutta ja matalampi taajuus matalampaa äänenkorkeutta.

Ihmisen kuuloalue kattaa tyypillisesti taajuudet noin 20 Hz:stä 20 000 Hz:iin. Musiikissa käytetään standardoitua asteikkoa äänenkorkeuksien nimeämiseen, kuten C, D, E, F, G, A ja B. Näihin nimettyihin säveliin liittyy tiettyjä taajuuksia, jotka perustuvat matemaattisiin suhteisiin. Oktaavi on yksi keskeisistä käsitteistä, jossa korkeampi sävel soi kaksi kertaa korkeammalla taajuudella kuin matalampi sävel.

Äänenkorkeuden havaitseminen on monimutkainen prosessi, johon vaikuttavat sekä fysiologiset että psykologiset tekijät. Aivot tulkitsevat kuulojärjestelmän vastaanottamia ääniaaltoja ja muodostavat niistä käsityksen korkeudesta. Äänenkorkeuden vaihtelua musiikissa kutsutaan melodiaksi ja korkeuden suhteita harmoniaksi. Sävellykset perustuvat äänenkorkeuksien tarkkaan järjestelyyn luomaan musiikillisia ilmiöitä.