verifiointiperiaatteen

Verifiointiperiaate (engl. verification principle) on kieli- ja tieteenfilosofian kriteeri, jonka mukaan väite on mielekäs vain jos se voidaan empiirisesti todentaa tai se on tautologisesti tosi. Periaate kimmisti 1920–1930-luvuilla Wienin piirin loogisessa positivismissa. Tärkeimmät hahmot olivat Moritz Schlick, Rudolf Carnap ja Otto Neurath; A. J. Ayer toi sen laajempaan keskusteluun englanninkielisessä maailmassa teoksessaan Language, Truth and Logic (1936).

Vahva vs heikko versio: vahva tulkinta katsoo että kognitiivisesti mielekäs väite on vain jos sen totuus voidaan varmentaa kokemuksella; heikko tulkinta sallii merkityksen myös analytisesti totuuksien kautta.

Kriittinen vastaanotto ja vaikutus: Periaate on ollut kiistanalainen. Se on itsessään epätestattavissa, mikä tekee siitä potentiaalisesti itseään vastaan. Se voi rajoittaa monia sellaisia väitteitä, joita monet pitävät mielekkäinä, kuten etiikka tai matematiikka. Lisäksi Quine’n kriittinen haaste analyyttisen jaingsin erottelulle sekä holismin kautta esiin tuotu kritiikki ovat vaikeuttaneet periaatteen soveltamista. Karl Popper painotti sen sijaan falsifioitavuutta ja todentamisen sijaan testattavuutta. Nykyisin verifiointiperiaate nähdään historiallisena vaiheena loogisessa positivismissa, mutta sen vaikutus näkyy edelleen kielen, tieteen ja todistamisen tutkimuksessa.

Vaikutus ja nykytilanne: Sitä ei pidetä kattavana merkityksen määritelmänä nykyfilosofiassa, mutta sen historia on vaikuttanut merkittävästi tieteen metodologian ja empiirisen tutkimuksen keskusteluihin sekä demarkaatio-ajatuksiin.