uusintatartuntojen

Uusintatartuntojen käsite viittaa tilanteeseen, jossa samalle henkilölle kehittyy uusi tartunta toipumisen jälkeen tai kun aiemman infektion aiheuttaja on poistunut. Se voi ilmetä sekä samalla patogeenillä uudella kannalla että eri taudinaiheuttajalla. Uusintatartunta eroaa relapsesta siinä, että kyseessä on uusi tartunta eikä oireiden uusiutuminen samasta taudinaiheuttajasta.

Diagnoosissa uusintatartuntaa epäillään, kun oireet palaavat pitkän oireettoman jakson jälkeen tai kun testitulokset pysyvät positiivisina toipumisen jälkeen. Pelkkä positiivinen testi ei aina riitä; erottamiseksi voidaan käyttää molekulaarista sekvensointia, jolla todetaan aiemman ja nykyisen tartunnan kantamuunnosten ero. Näin voidaan osoittaa, onko kyseessä sama kantamuunnos säilynytinfektio vai täysin uusi tartunta.

Yleisimmät uusintatartuntoja aiheuttavat virukset ovat SARS-CoV-2, influenssa ja norovirus, mutta reinfection on todettu myös monissa muissa viruksissa ja bakteereissa. Riski reinfectioniin kasvaa immuniteetin heikentyessä, uuden kantamuunnoksen ilmestyessä ja suurissa altistumisympäristöissä.

Väestöllinen ja kansanterveydellinen merkitys: uusintatartuntojen havaitseminen ja seuranta parantavat rokotusstrategioita sekä varautumista epidemioihin. Ennaltaehkäisyyn kuuluvat riittävä rokotuskattavuus, rokotteiden tehostaminen tai päivittäminen uusia kantoja vastaan sekä yleiset hygienian toimet ja tartuntaketjujen hallinta epidemioiden aikana.