tuulipollinointia

Tuulipollinointi (anemophilia) on pölytyksen muoto, jossa siitepöly siirtyy ilmavirran avulla eikä vaelluksen tai meditoidun pölyttäjän välityksellä. Siitepölyllä on tällöin usein kevyet, kuivamuotoiset ja hyvin leviävät ominaisuudet, ja vastaanottavat kukat voivat olla pienet, näkymättömät tai ilman houkuttimia.

Ominaisuudet ja mekanismit: Tuulipollinointia harrastavat lajit tuottavat suuret määrät siitepölyä, ja siitepöly on kevyttä sekä helposti ilmavirran kuljettamaa. Pöly voidaan kuljettajan mukaan pitkienkin matkojen päähän, mikä edistää geenien sekoittumista populaatioiden välillä. Koska kukat ovat usein epäemerkkapoistettuja ja nektaria on vähän tai ei lainkaan, tuulipollinoinnissa ei tarvita suurta pölyttäjäohjaa.

Kasveja ja adaptiot: Tuulipollinointia esiintyy yleisesti monissa havupuita lukuun ottamatta sekä useissa ruohokasveissa kuten vehnä, ohrin, maissi ja riisi. Myös monet puuli- ja pensaankasvit voivat olla tuulipollinointisia. Kukat ovat yleensä kasvullisesti avoimia ja korostuneet; heteet voivat olla pitkään ja ulkona kukasta, ja siitepöly vastaanottavien emien stigma voi olla suuri tai karhea, jotta pöly voi tarttua.

Hyöty ja haasteet: Tuulipollinointi mahdollistaa geneettisen monimuotoisuuden lisääntymisen ja pölytysreitin pitkät siirtomatkat. Haasteita ovat epäedulliset sääolosuhteet sekä suuri siitepölypudotus ja vähemmän kohdennettu pölytys, mikä voi johtaa alhaiseen hyödyntävyyteen ja allergioihin liittyviin ihmishaittoihin.

Esimerkkejä ja merkitys: Monet viljelykasvit (esim. vehnä, maissi) sekä monet metsän ja preerialasken viljelykasvit ovat tuulipollinoinnin piirissä. Tuulipollinointi on vertaillut tärkeä yhteisöekologinen rooli metsissä ja ruohikkoalueilla, erityisesti alueilla, joissa eläinpölytys on vähäistä.