taivutusmuotoa

Taivutusmuoto on sana- tai lauseenosan morphologinen muoto, jota käytetään ilmaisemaan kieliopillisia suhteita. Taivutusmuodot syntyvät sanan vartalon tai stemmin muutoksista sekä lisätyistä suffixeista, ja ne ilmaisevat esimerkiksi lukua, aikaa, tapaa sekä sijaintia tai muutosta. Yleisimmissä kielissä taivutusmuotoja on lukuisia, ja sama leksema voi saada eri taivutusmuotoja eri tehtäviin lauseessa.

Suomen kielessä taivutusmuodoilla on keskeinen rooli sekä substantiiveilla että adjektiiveilla ja pronomineilla. Substantiivien taivutusmuodot ilmaisevat esimerkiksi lukua ja sijamuotoa, jolloin sana saa erilaisia loppuja tai sisäisiä muutoksia (esimerkiksi talo, talon, taloa, talossa). Adjektiivit sopeutuvat sijamuodon ja luvun mukaan substantiivin mukaan, ja pronominit noudattavat samaa taivutettavuutta. Verbeillä taivutus ilmenee persoonan, luvun, aikamuodon ja/moodin mukaan: esimerkiksi menänyt, preesens, potentiaalinen, imperatiivi. Lisäksi verbien taivutus sisältää sekä finiittisiä muotoja (ilmaisevat varsinaisen lauseen predikaattina) että non-finiittejä, kuten partisiippimuotoja.

Esimerkein: sana talo taivutuu esimerkiksi nominatiiviksi “talo”, genetiiviksi “talon”, partitiiviksi “taloa” sekä inessiiviksi “talossa”. Verbinä käytetään esimerkiksi “juoksen” (minä), “juokset” (sinä) ja “juoksimme” (me). Taivutusmuotojen hallinta on keskeinen osa sanaston oppimista sekä suomen kielen oikeakielisyyden varmistamista.

Taivutusmuoto voi rikastuttaa kieltä monin tavoin, mutta samalla se asettaa oppijalle haasteita, kuten stemminmuutosten ja äänteellisten sointujen huomioimisen.