säteilyistä

Säteily viittaa energian siirtymiseen ympäristöön joko sähkömagneettisina säteilynä tai hiukkasina. Säteilyä voidaan jakaa ionisoivaan ja ei-ionisoivaan sen mukaan, rikoeko se atomien sidoksia. Ionisoiva säteily pystyy irrottamaan elektroneja ja aiheuttamaan kemiallisia sekä biologisia muutoksia. Esimerkkejä ionisoivasta säteilystä ovat alfa-, beta- ja gamma-säteily sekä X- ja neutronisäteily. Ei-ionisoiva säteily ei yleensä aiheuta ionisaatiota; siihen kuuluvat muun muassa radioaallot, mikroaallot, infrapunasäteily sekä näkyvä valo.

Säteilyn lähteitä on sekä luonnollisia että ihmisen tuottamia. Luonnollisia lähteitä ovat kosminen säteily, radon sekä muut radioaktiiviset aineet ja maaperän sekä rakennusmateriaalien uraani. Keinotekoisia lähteitä ovat lääketieteelliset kuvantamis- ja hoitomenetelmät (röntgenkuvat, CT, sädehoito), teolliset sovellukset sekä ydinenergia.

Säteilyä mitataan annoksina ja määrinä. Absorboitunut annos mitataan Gy:llä (gray), joka kuvaa energiaa, joka on jakautunut kehoon tai aineeseen massaa kohti. Ekvivalentti annos ja vaikutus annos ilmoitetaan Sv:llä (sievert), joissa huomioidaan biologiset vaikutukset ja kudoksen herkkyys. Säteilymittauksiin käytetään dosimetrejä ja säteilymittareita. Kansainväliset suositukset määrittelevät työperäisen ja julkisen altistuksen rajat: työperäinen altistus tulisi pysyä keskimäärin noin 20 mSv vuodessa viiden vuoden ajanjaksolla (maksimissaan 50 mSv vuodessa); yleisölle suositellaan enintään noin 1 mSv vuodessa. Taustasäteily riippuu asuinpaikasta ja on tyypillisesti noin 2–3 mSv vuodessa.

Säteilyllä on lukuisia sovelluksia: diagnostiikka ja hoito lääketieteessä (röntgen, sädehoito), teollisuus (laadunvalvonta ja materiaalitutkimus) sekä tutkimus ja energiantuotanto ydinvoimassa. Turvallisuus perustuu minimoituun altistukseen, etäisyyteen, suojaukseen ja jatkuvaan seurantaan.