sähkökitaraa

Sähkökitara on soitin, joka muuntaa soittajan kosketuksen sähköiseksi signaaliksi, joka voidaan vahvistaa ja muokata vahvistimella ja muilla äänenkäsittelylaitteilla. Se on tärkeä osa monenlaisia musiikkityylejä, kuten rockia, bluesia, jazzia ja metallia. Sähkökitaran kehitti 1930-luvulla amerikkalainen kitaristi ja keksijä George Beauchamp yhdessä luthier Les Paulin kanssa, vaikka Paulin merkittävämpi rooli kitaran kehityksessä tuli myöhemmin.

Sähkökitaran rakenteessa on useita keskeisiä osia. Soitin koostuu kielekkeestä, joka on yleensä metallista tai muovista valmistettu ja joka on kiinnitetty kitaran runkoon. Kieliä koskettaessa syntyvä sähköinen signaali johdetaan magneettikelaan, joka on kiinnitetty kitaran kaulalle. Kelat ovat yleensä järjestettyjä kitaran kaulan yli, ja niitä kutsutaan ”pikkukelaksi” (pickup) tai ”kela” (pickup). Kelat voivat olla yksinkertaisia magneettikeloja tai aktiivisia keloja, jotka tarvitsevat akun toimiakseen.

Sähkökitarat jaetaan useisiin eri tyyleihin, kuten solid body -kitaroihin, joissa ei ole resonanssilaatikkotaustaa, ja semi-hollow body -kitaroihin, joissa on osittain tyhjä runko. Hollow body -kitarat puolestaan ovat kokonaan tyhjiä ja antavat soinnille resonanssia. Soittimen äänenkulku ja ääni voidaan muokata vahvistimien ja efektien avulla, kuten kitaran vahvistimien (amplifier) ja efektipedaalien avulla.

Sähkökitaran suosio kasvoi 1950-luvulla, kun valmistajat kuten Gibson ja Fender kehittivät malleja, jotka tulivat massatuotantoon. Nämä kitarat, kuten Gibson Les Paul ja Fender Stratocaster, ovat edelleen suosittuja ja vaikuttaneet moniin nykyaikaisiin kitaroihin. Sähkökitaran käyttö on laajentunut myös studio- ja live-esiintymisissä, ja se on tullut tärkeäksi työkaluksi monenlaisissa musiikkityyleissä.