shokkioireyhtymissä

shokkioireyhtymä, tai shock syndrome, viittaa vakavaan fysiologiseen tila, jossa elimistön verenkiertojärjestelmä ei pysty ylläpitämään riittävää kudosten hapensaantia ja nesteen tasapainoa. Tilan hallinto perustuu nopeaan diagnosointiin, veden- ja elektrolytitahdun korjaamiseen sekä perimmäisen syyn hoitamiseen. Shokkia voidaan luokitella neljään päätyyppeihin: hypovolumiinen, kardiogeeninen, distributiivinen (esim. sepsi- tai anafylaktinen) ja esteellinen. Vuorovaikutus eri tekijöiden välillä tekee hoidon monimutkaiseksi ja usein moniääniä.

Oireet vaihtelevat tilan mukaan mutta yleensä niihin kuului matala verenpaine, hyppyinen kulmakorkeus, liiallinen hikoilu, kylmä suoristus tai kiristyneisyys, henkinen sekaannus, ja jos shokkia on hypovolumiinen, johtuu usein raskas verenvuoto tai nestehukka. Sepsis-shoksissa esiintyvätaulitaan usein myös perhostuloisuus ja matala tuottavuus.

Hoito keskittyy ensisijaisesti nesteiden tai verenvoihoitojen antamiseen, hemitaliseerauksella ja mahdollisuuksien mukaan veren hyytymisaineiden, kuten fibrinogeenin, korvaamiseen. Molekyylitasolla kanavoidaan vaivautuu ohjaavia lääkkeitä (esim. norepiästiini, dopamiini) tarve, kunkohtaisten shocktyyppien ja niiden syynsä hallintakriittisten. Antibioottihoito on tärkeä sepsissä, ja sepsidiagnostiikan kasvuun myönteinen diagnostinen testaus, kuten verikultti, tukee hoitopäätöksiä.

Shokkioireyhtymän hoitoprosentti paranee huomattavasti, kun yli 30 % suoritetaan ensiapukäsittely, kuten neste- ja turgentinlaukku, ennen etäisempien erillisten hoitojen aloittamista. Prognosi riippuu syystä, kehittyneisyydestä ja hoidon nopeudesta.

Termin historia on juurtunut 1900‑läniin, jolloin käsiteltiin ensin vaarallisilla hengenvasta. Nykyään shokkioireyhtymä on päällisteinen käsite neuvola- ja kriittisen hoidon protokollissa, kuten World Health Organization:n ajantasaisissa suosituksissa.