seriffeistä

Serifeistä, eli kirjainten loppuosissa olevista pienistä viivoista ja koristeista, puhutaan tyypografian ilmiöstä. Serifi on kirjaimen päätepisteeseen lisätty elementti, joka voi olla kulmikas, kaareva tai yksinkertainen. Serifit voivat vaikuttaa sekä kirjaimen ilmeeseen että rivien luettavuuteen: perinteisesti ne auttavat lukijaa seuraamaan rivin kulkua painotuotteissa. Digitaalisessa käytössä vaikutukset riippuvat fontista ja näytöstä, mutta serifejä käytetään yleisesti sekä printissä että verkkotekstissä.

Historian valossa serifejä on käytetty eurooppalaisessa typografiassa jo varhaisilta ajoilta; varhaiset romanikirjasimet kehittyivät käsialasta ja kivipainosta, ja serifeistä tuli laajasti käytettyjä useissa kirjasintyypeissä 1500–1700-luvulla. Serifejä luokitellaan usein päätyyleihin: vanhoihin (old style), siirtymävaiheen (transitional), Didone-tyyleihin sekä slab-serifeihin. Esimerkkejä: vanhoista tyyleistä Garamond ja Palatino; siirtymävaiheesta Baskerville; Didoneista Bodoni ja Didot; slab-serifeistä Rockwell ja Courier. Näiden ryhmien erot liittyvät kontrastin, muotoilun ja seriffien pääteiden kulmikas- tai pyöreättyyn ilmeeseen.

Käyttö ja valinta: valinta riippuu käyttötarkoituksesta, brändi-identiteetistä ja mediasta. Serifit koetaan usein muodollisiksi ja perinteisiksi, ja ne ovat suosittuja painotuotteissa kuten kirjoissa ja lehdissä. Selaimissa ja näytöillä serififontit hyödyntävät yleisesti antialiasing-tekniikoita. Digitaalisessa ympäristössä sans-serif-fontit ovat usein suosittuja käyttöliittymissä, kun taas serifit säilyttävät roolinsa journalismissa ja kirjallisuudessa. Usein brändi yhdistää sekä serifejä että sans-serif-fontteja halutun ilmeen saavuttamiseksi.