sanojenmuodostussäännöistä

Sanojenmuodostussäännöt, eli morfologiset säännöt, kuvaavat, miten uusia sanoja voidaan muodostaa olemassa olevista sanoista ja niihin liitettävistä morfeemeista. Näitä sääntöjä esiintyy kaikissa kielissä, vaikkakin niiden tarkka muoto ja laajuus vaihtelevat merkittävästi kielestä toiseen. Suomen kielessä sanojenmuodostus on erityisen rikasta ja monimuotoista.

Keskeisiä sanojenmuodostuksen tapoja ovat mm. yhdistäminen (kompositio) ja johdanto (derivaatio). Yhdistämisessä kaksi tai useampi sana liitetään yhteen muodostamaan uusi sana, kuten esimerkiksi "kirja" + "kaappi" = "kirjakaappi". Johdannossa olemassa olevaan sanaan liitetään etu- tai jälkiliite, joka muuttaa sanan merkitystä tai sanaluokkaa. Esimerkiksi "kaunis" (adjektiivi) + "-uus" = "kauneus" (substantiivi). Myös päätteiden käyttö on olennainen osa sanojenmuodostusta, vaikka niitä pidetään usein taivutuksena.

Sanojenmuodostussäännöt eivät ole mielivaltaisia, vaan niitä ohjaavat fonologiset, morfologiset ja semanttiset tekijät. Äänteelliset tekijät voivat vaikuttaa siihen, miten morfeemit liitetään toisiinsa. Morfologiset tekijät puolestaan liittyvät siihen, miten sanojen rakenne ja morfeemien yhteensopivuus toimivat. Semantiikka eli merkitysoppi selittää, miten muodostuneen sanan merkitys suhteutuu sen osien merkityksiin.

Kielenkäyttäjät oppivat nämä säännöt intuitiivisesti jo lapsena ja pystyvät muodostamaan ja ymmärtämään uusia, aiemmin kuulemattomia sanoja niiden avulla. Sanojenmuodostussäännöt ovatkin elintärkeitä kielen dynaamisuudelle ja sen kyvylle sopeutua uusiin ilmiöihin ja käsitteisiin.