sanastokäyttö

Sanastokäyttö tarkoittaa, miten puhujat tai kirjoittajat käyttävät kielen sanastoa tuotannossa ja ymmärtämisessä. Se kattaa sanavalinnat, kollokaatioiden ja idiomien käytön, semanttiset suhteet sekä tyylin ja rekisterin valinnan. Suomen kielen ominaispiirteet, kuten runsas yhdyssanointi ja taivutus, vaikuttavat siihen, miten sana tulkitaan ja miten se sopii kontekstiin.

Keskeisiä näkökohtia ovat sanaston frekvenssi ja jakautuminen eri tekstilajeissa, kollokaatioiden ja idiomien käyttö sekä rekisteri ja sävy. Lisäksi huomioidaan sanaston semanttinen laajuus, sanojen muodostaminen yhdyssanoiksi sekä morfologinen taivutus, joka vaikuttaa sanaston käyttöön kirjoitetussa ja puhutussa kielessä.

Tutkimus- ja käytännön sovelluksissa sanastokäyttöä tarkastellaan korpuslingvistiikan keinoin: laaditaan frekvenssi- ja kollokaatio­listoja, suoritetaan avainsanatutkimuksia sekä analysoidaan kontekstisidoksia. Mittareita voivat olla sanaston tiheys (types/tokens), sanaston rikastuminen ja sanaston yhteydellisyys.

Sovelluksia ovat kieltenopetuksen sanastokasvatus ja tehtäväpohjainen sanaston opettaminen, sanakirja- ja termipankkien kehittäminen sekä käännös- ja tekstituotantotyö. Sanastokäyttöä voidaan hyödyntää myös palautteessa, esimerkiksi kirjoittamisen tai puhutun kielen laadun parantamisessa.

Sanastokäytön käsite voi painottua eri aloilla: kielitieteen perusteissa se viittaa yleiseen sanaston käyttöön, kun taas erityisalojen sanastossa painottuvat alakohtaiset termit ja ilmaisuparit. Datapohjainen lähestymistapa vaatii laadukkaita, edustavia korpusdataa ja huolellista normittamista.