säteilymittauksessa

Säteilymittauksessa tarkoitetaan toimenpiteitä, joilla ionisoivaa säteilyä mitataan sen määrää, laatua ja vaikutuksia. Mittauksia voidaan kohdistaa säteilylähteisiin, tiloihin, yksilöihin tai ympäristöön, ja ne voivat olla välittömiä tai pitkäkestoisia. Mittausten avulla arvioidaan altistuksia, valvotaan turvallisuutta ja tuetaan sekä diagnostisia että teollisia sovelluksia.

Keskeisiä suureita ovat absorboitu annos (Gy), ekvivalentti annos (Sv) ja vaikutusannos (Sv). Absorboitu annos kuvaa säteilyn aiheuttamaa energiansiirtämistä kudokseen; ekvivalentti annos huomioi säteilytyypin biologisen vaikutuksen; vaikutusannos yhdistää näiden kudosten erilaiset herkkyydet. Dose-rate, eli annosnopeus (Gy/h, Sv/h), ilmoitetaan usein tilapäisissä mittauksissa. Aktiivisuus mitataan becquerelleina (Bq).

Mittauslaitteisiin kuuluvat Geiger-Müller -detektorit (GM), ionisaatiokammiot, scintillation-detektoreita sekä puolijohdedetektoreita. Henkilö- ja ympäristömittauksissa käytetään passiivisia dosimetrejä, kuten termoluminesenssidosimetrejä (TLD) ja optisesti stimuloitujen luminesenssidosimetreiden (OSL) sekä aktiivisia mittausjärjestelmiä.

Käyttökohteita ovat lääketiede (radiografia, CT, sädehoito), ydinvoima ja säteilylähteiden hallinta sekä ympäristömonitorointi. Mittauksia suoritetaan sekä päivittäisessä valvonnassa että onnettomuustilanteissa, jolloin tarkat tulokset auttavat annosten rajoittamisessa ja altistuksen arvioinnissa.

Turvallisuus- ja sääntelynäkökulmissa noudatetaan ALARA-periaatetta (as low as reasonably achievable). Kansalliset ohjeet antaa Säteilyturvakeskus (STUK), ja toimijat noudattavat kansainvälisiä ICRP-, ISO- ja IEC-standardeja. Dosimetrinen mittaus vaatii laadunvarmistusta ja kalibrointia, jotta tulokset ovat vertailukelpoisia ja trace-abileja.