replikoituvuuden

Replikoituvuus (replikoitavuus) kuvaa sitä, missä määrin tutkimustulos voidaan saavuttaa uudelleen riippumattomien tutkijoiden toimesta samanlaisissa olosuhteissa. Termiä käytetään usein kuvaamaan toistettavuuden ja uudelleen todistettavuuden suuntauksia tieteellisessä tutkimuksessa. Joissakin yhteyksissä puhutaan myös toistettavuudesta tai replikointikyvystä, ja eroja voidaan tulkita kontekstin mukaan.

Replikoituvuutta arvioidaan, kun tutkimus toistetaan riippumattomassa tutkimusryhmässä esimerkiksi saman menetelmän, mittausmenetelmien ja analyysien puitteissa. Tavoitteena on selvittää, ovatko alkuperäiset tulokset tilastollisesti ja käytännössä johdonmukaisia ilman samojen tutkijoiden toiveita tai tietoja. Replikoituvuus liittyy tutkimuksen luotettavuuteen ja kykyyn kehittää tietoa, joka ei ole satunnaista tai kontekstisidonnaista.

Haasteet replikoituvuudelle vaihtelevat eri tieteenaloilla. Pienet otoskoot, alhainen tilastollinen voima, julkaisuharha sekä valikoituminen voivat heikentää tulosten toistettavuutta. P-hacking ja tutkimusprotokollien joustavuus voivat johtaa epäluotettaviin johtopäätöksiin. Parantamiskeinoja ovat preregistrointi, avoin data ja materiaalit, ennalta ilmoitetut analyysisuunnitelmat sekä monikeskus- tai monilaitoksen toistettavat tutkimukset.

Esimerkkinä korostuneesta keskustelusta toimii psykologian alalla alkanut rekisteröitymiskriisi, jossa useiden toistojien tulokset poikkesivat alkuperäisistä. Kansainväliset aloitteet edistävät läpinäkyvyyttä ja toistettavuutta, muun muassa jakamalla aineistoja ja standardoituja protokollia sekä edistämällä avoimia julkaisu- ja tutkimuskäytäntöjä.