preskriptivisyyden

Preskriptivisyyden käsite viittaa kielennormatiivisuuteen: se tarkoittaa, että kielestä määritellään ja säädetään "oikea" tapa käyttää sitä. Normatiiviset kieliopit, oikeinkirjoitussäännöt ja sanaston määritelmät ovat keskeisiä välineitä tässä lähestymistavassa. Tavoitteena on usein standardin kielen ylläpito, selkeä viestintä ja kielen yhteiskunnallinen identiteetti.

Se nähdään ensisijaisesti erona deskriptivismiin, jossa kieli kuvataan tutkimuksen kohteena ilman tuomitsemista tai sääntöjen asettamista. Esimerkkejä preskriptivisyyden ilmenemisestä ovat kielioppikirjojen sääntöjen ylläpito, virallisissa julkaisuissa ja oppimateriaaleissa annetut ohjeet sekä yleisön kirjoitusten suositellut muoto.

Historia ja käytännön rooli: Preskriptivisyyden juuret ovat vanhassa kielitieteessä ja koulutuksessa. Eurooppalainen koulusääntöjen ja standardikielen rakentuminen leimasivat kielioppien ja sanakirjojen kehityksen 1700– ja 1800-luvuilla. Suomessa ja muissa maissa preskriptiviset ohjeet ovat ohjanneet kirjoituksia, virallisia yhteydenottoja, mediapainoja sekä kielipolitiikkaa.

Nykytilanne ja kritiikki: Vaikka moderni kielitiede korostaa deskriptiivistä lähestymistapaa, preskriptivismi on yhä läsnä opettamisessa, kustantamisessa ja julkisessa keskustelussa. Sitä kritisoidaan siitä, että se voi ylläpitää sosiaalista eriarvoisuutta, rajoittaa kielen vaihtelua ja viivästyttää kielen muutosta, vaikka se myös tarjoaa välineitä kirjoitus- ja viestintäyhteyden selkeyttämiseen.