predikaatiosäännöt

Predikaatiosäännöt ovat suomen kielen sääntöjä siitä, miten lauseen predikaatti muodostuu ja miten se liittyy subjektiin. Predikaatti ilmaisee lauseen toiminnan, tilan tai suhteen ja on lauseen keskeisin osa. Suomen predikaatti voi olla yksinkertainen tai monimutkaisempi, ja siihen voi kuulua apuverbejä tai partisiippeja, jolloin syntyvät erilaisten aikamuotojen ja aspektien muodot.

Finite predikaatti eli päätteellinen predikaatti merkitsee henkilöä, lukua ja aikaa. Tavallisesti se on verbi, joka taipuu subjektiin nähden (minä syön, he syövät). Suomen sanajärjestys on vapaampi kuin monissa muissa kielissä, mutta predikaatti sijaitsee usein lauseen ydinryhmässä ja määrittää lauseen kokonaismerkityksen.

Non-finite predikaatti ja aikamuodot: Kun predikaatti rakentuu useamman sanan kautta, käytetään apuverbejä ja partisiippeja. Esimerkiksi perfekti muodostuu olla-verbin kanssa (minä olen tehnyt tehtäväni). Olla voi myös yhdessä present- tai begoivien partisiippien kanssa ilmaista jatkuvaa tai tulevaa tilaa (hän on lukemassa kirjaa). Infinitiivit ja partisiipit voivat toimia predikaattina tai sen osana lauseessa.

Copula ja predikatiivinen koostumus: Olla toimii copulana, joka yhdistää subjektin predikatiiviseen ilmaisuun. Esimerkiksi: Hän on opettaja. Se on mielenkiintoinen. Predikatiivi voi olla substantiivi, adjektiivi tai muu ilmaisija, joka ei taivu samalla tavalla kuin subjekti.

Negaatio ja kysymykset: Negaatio muodostetaan ei-sanan ja predikaatin avulla (en syö, en ole ollut). Yes-no-kysymykset syntyvät usein muutoksesta lauseen intonaatiosta tai avainsanan, kuten onko, avulla (Onko hän hyvä?).

Yhteenveto: Predikaatiosäännöt kattavat konjugoinnin, aikamuodot, apuverbijärjestelmät, copulaverbin käytön sekä negation ja kysymysten muodostamisen, ja ne ohjaavat lauseiden predikaattitoimintaa suomen kielessä.