performanssitaidetta

Performanssitaide on nykytaiteen muoto, jossa teoksen synty ja kokemus ovat kiinni taiteilijan suoritushetkessä yleisön läsnä ollessa. Keskeisiä tekijöitä ovat keho, aika ja tila, ja teos voi kiinnittyä tiettyyn paikkaan tai tapahtua miltei missä tahansa. Tämä taide-ala rikkoo usein perinteisen esineellisen taiteen rajoja.

Historiallisesti performanssitaide kehittyi 1960- ja 1970-lukujen kokeilussa, kuten happenings ja Fluxus, sekä taiteilijoiden Allan Kaprow, Marina Abramović, Vito Acconci ja Yoko Ono työssä. Näissä teoksissa yleisöä aktivoitiin osallistumaan, rajoja rikottiin taiteen ja elämän välillä, ja korostettiin prosessin sekä ruumiillisen läsnäolon merkitystä.

Muodot ja menetelmät vaihtelevat duratiivisista ja paikkakohtaisista teoksista osallistuvaan toimintaan, improvisaatioon sekä monialaisiin yhteistyöprojekteihin. Teokset voivat yhdistää liikettä, puhetta, esineitä, ääniä ja videomateriaalia, ja niillä on usein ei-kerronnallinen, käsitteellinen tai poliittinen ulottuvuus.

Dokumentaatio on keskeistä, koska live-teos on katoava. Valokuvat ja videot sekä mahdolliset tekstit voivat säilyttää teoksen muiston, muttei aina kokemuksen täyttä ulottuvuutta. Tämän vuoksi performanssitaide on kehittänyt arkistointia ja löytää paikkansa museoiden sekä gallerioiden ohjelmistoissa.

Esimerkkeinä kansainvälisistä tekijöistä mainitaan Marina Abramović, Yoko Ono, Vito Acconci, Tehching Hsieh sekä Tino Sehgal, joiden teokset tutkivat kehon, ajan ja yleisön roolia sekä sitä, miten tila ja sosiaaliset suhteet muokkaavat merkitystä.