passiivisuuteen

Passiivisuus on yleistermi tilan tai käyttäytymisen kuvaamiseksi, jossa toiminta kohdistuu ilman näkyvää aktiivista tekijää. Sanaa käytetään useissa yhteyksissä: kielitieteessä, psykologiassa, sosiologiassa ja arkikielessä. Passiivisuudella viitataan sekä kielen rakenteeseen liittyvään passiivin ilmaisemiseen että yksilön tai yhteisön taipumukseen olla tekemättä aktiivisesti asioita. Sanallisesti "passiivisuuteen" on illatiivin muoto sanasta passiivisuus, ja sitä käytetään kuvaamaan siirtymistä passiiviseen tilaan tai passiivin roolia.

Kielitieteessä passiivisuus tarkoittaa rakennetta, jossa teon tekijää ei ole tarpeen tai halutaan jättää mainitsematta. Suomen passiiviset muodot voivat ilmaista teon, jonka tekijä jää määrittämättömäksi, tai ne voivat korostaa teon kohdetta. Passiivisuus mahdollistaa toimijan roolin laajentamisen tai tilanteen neutraalin kuvaamisen.

Yksilön ja yhteisön tasolla passiivisuus voi viitata taipumukseen kuunnella tai noudattaa ilman aktiivista vastarintaa, sekä motivaation tai kyvyn vähäisyyteen. Psykologiassa sitä tarkastellaan esimerkiksi oppimisen, pelon tai tottumusten yhteydessä sekä tavoissa vähentää riskejä. Yhteiskunnallisella tasolla passiivisuus voi heijastaa rakenteellisia esteitä, ajankäytön paineita tai kulttuurisia normeja. Terveydellisesti pitkäaikainen passiivinen elämäntapa liittyy usein vähäiseen fyysiseen aktiivisuuteen, mikä voi vaikuttaa terveyteen ja hyvinvointiin.