pasiviteetti

Pasiviteetti on metallin pinnan ominaisuus, jossa pinnalle muodostuu tiivis ja kiinnittyvä oksidikalvo. Tämä passiivinen kalvo hidastaa huomattavasti korroosiota ja tekee materiaalista osittain vastustuskykyisen ympäristölle. Kalvo on usein itsestään korjaantuva: vaurioituneelta alueelta uusi suojakalvo voi muodostua uudelleen ympäristön ansiosta.

Mekanismi perustuu pinnan hapettumiseen: metallin pinnalle syntyy ohuen ohuempi oksidikerros, joka tietyissä olosuhteissa on tiivis ja sulkee pois lisäoksidoitumisen. Esimerkkejä passivoituneista pinnoista ovat kromia rikkonut oksidikerros ruostumattomassa teräksessä (Cr2O3) sekä alumiinin ja titaanin muodostamat alumiinioksidi ja titaanioksidi. Kalvo on yleisesti kestävä ja osittain itsestäänparantuva, mutta se voi rikkoutua voimakkaiden ympäristötekijöiden seurauksena.

Olosuhteet vaikuttavat passiviteettiin. Passivaatio edellyttää yleensä sopivaa pH:ta, epäorgaanisia oksidantteja sekä oikeaa lämpötilaa. Kloriidit, korkea lämpötila, mekaaninen vaurio ja liian emäksinen tai hapan ympäristö voivat heikentää tai purkaa passiivisen kalvon ja johtaa depassivatioon sekä mahdolliseen pitting- tai yleiseen korroosioon.

Mittaaminen ja sovellukset: passiviteetti voidaan arvioida elektrolyyttikokeilla kuten potentiodynaamisella polarisaatiolla tai impedanssianalyysillä. Käytännön sovelluksissa passivoituneet pinnat parantavat kestävyyttä teräsrakenteissa, ilman- ja lentokoneteollisuudessa sekä lääketieteellisissä implantteissa. Rajoitteina ovat ympäristön muutokset, pintakorroosiota aiheuttavat epäpuhtaudet sekä vaurioituneet kalvot, joihin tarvitaan repassivaatiota.