osoituskeinoja

Osoituskeinoja, tai deiktisia keinoja, ovat kielen ja viestinnän välineitä, joilla puhuja osoittaa tai viittaa viitattaviin referentteihin puheryhmän nykyisessä tilanteessa. Niiden keskeinen tehtävä on paikantaa, aika- ja tilasuhteet sekä asiayhteydet, joiden pohjalta kuuntelija tai lukija ymmärtää, mitä tai kuka on kyseessä.

Kielelliset osoituskeinot koostuvat muun muassa demonstratiivipronomineista ja -adjektiiveista sekä muista sanoista, kuten tämä, tuo, nämä, nuo, tässä, tuossa ja siellä. Näiden avulla puhutaan usein viitattavasta esineestä tai ilmiöestä ja sen suhteesta puhekantaan. Osoituskeinoihin kuuluvat myös ajallinen ja spatiaali deiksi: nyt, silloin, seuraavaksi sekä tässä, tuossa, tuolla ja siellä, jotka osoittavat ajan ja paikan viitekehyksiä. Henkilödeiksis taas viittaa puhujan ja kuulijan asemiin: minä, sinä, hän, sekä näiden omistusmuodot.

Ei-sanalliset osoituskeinot ovat myös keskeisiä: eleet, katsekontakti, sormella osoittaminen sekä esineiden tai ihmisten fyysinen osoittaminen. Yhdessä kielelliset ja ei-kielelliset keinot muodostavat osoitusjärjestelmän, jonka avulla viesti jäsentää viitattavia kohteita ja helpottaa ymmärrystä.

Osoituskeinoja tarkastellaan laajasti kielitieteessä sekä pedagogiikassa ja vuorovaikutustutkimuksessa, missä ne voivat paljastaa, miten puhujat ja kuuntelijat rakentavat yhteistä tilaa ja kontekstia viestinnän aikana. Kansainvälisesti osoituskeinoilla on sekä samankaltaisia että kulttuurisesti eriytyneitä ilmaisumuotoja.