ominaiskäyttäytymistä

Ominaiskäyttäytyminen on termi, jolla tarkoitetaan yksilön tai ryhmän tyypillisiä havaittavia käyttäytymismalleja. Se kuvaa toimintatapojen, rituaalien ja reagointien systemaattista kokonaisuutta, joka erottaa sekä yksilön että ryhmän muista tilanteista. Ominaiskäyttäytyminen rakentuu sekä perittyinä taipumuksina että opittuina normina sekä kulttuurillisina käytäntöinä.

Käsitteellisesti termiä voidaan tarkastella sekä psykologian että sosiologian ja antropologian näkökulmista. Yksilötasolla se viittaa toistuvasti havaittaviin tavoihin reagoida stressiin, viestiä, hallita arkea tai ilmaista tunteita. Ryhmien kohdalla ominaiskäyttäytyminen viittaa yhteisiin tavoihin toimia, mikä heijastaa kulttuurisia normeja, rooleja ja arvoja sekä vaikuttaa vuorovaikutuksen suuntiin.

Mittaaminen ja tutkimus tapahtuvat usein havainnoinnin, kyselyiden ja käyttäytymisen koodauksen kautta. Digitaalisen jälkiseurannan dataa voidaan käyttää esimerkiksi ostoskäyttäytymisen tai verkkovierailujen analysointiin. Tämän tyyppisen tutkimuksen tavoitteena on arvioida sekä pysyvyyttä että kontekstisidonnaisuutta, sekä varmistaa tulosten luotettavuus ja validiteetti.

Rajoitteet koskevat ennen kaikkea kontekstisidonnaisuutta: yksilön käytös voi muuttua tilanteen mukaan, eikä sama käytös välttämättä päde eri aikakausina tai kulttuureissa. Ominaiskäyttäytymisen liiallinen essentialisointi voi johtaa stereotyyppisiin tulkintoihin, ja tulosten tulkinnassa on huomioitava sekä yksilölliset erot että ryhmän sisäinen moninaisuus.

Esimerkkejä ominaiskäyttäytymisestä ovat säännöllinen opiskelurutiini, viestinnän toistuva tyyli työyhteisössä sekä kulttuurisesti opitut tavat ja rituaalit, jotka ilmenevät esimerkiksi tapaamisten aikatauluttamisessa ja vuorovaikutuksessa.